sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Kaunis, utuinen, ihana novellikokoelma!

Luen aivan liian vähän novelleja! Totean sen useita kertoja vuodessa. On mielestäni ihana ahmia useita lyhyempiä kertomuksia samoista kansista. Jostain syystä en silti koskaan muista pysähtyä novellihyllylle kirjastossa kiertäessäni. Aina kun pysähdyn novelliteoksen ääreen, ihastun kuitenkin uudelleen.

Jonkinlainen kotiinpaluu oli yksi loppu vuoden ihanimmista lukukokemuksista. Teoksen kaunis Mervi Pajusen luoma kansi asettaa kokoelman utuisen, välillä unen omaisen tunnelman. Yhdeksän novellin kokonaisuus nappaa mukaansa ja luin teoksen lopulta yhdeltä istumalta. Suosikki novellini, Vapaustaistelu luin useampaan kertaan.

Pajusen elämänmakuiset ihmiskuvaukset saivat vuoroin liikuttumaan ja nauramaan. Kaikki henkilöt kulkevat omia polkujaan. Polkuja, jotka ovat tuoneet heidät mutkien kautta siihen missä he nyt ovat. Maailma ympärillä muuttuu ja välillä on hukassa ja suurten valintojen edessä. Kuten kirjan takakannessakin sanotaan: lopulta sydän kuitenkin löytää aina kotiin.

Teos oli kerrassaan ihastuttava lukukokemus! Novellien rauhallinen tunnelma tarttui lukiessa ja eri ihmiskohtalot kaappasivat täysin mukaansa. Ohut teos pitää sisällään valtavasti, mutta kulkee helposti mukana. Novellin ehtii lukea vaikka bussia odotellessa tai lounaalla. Ajateltavaa novelleissa kuitenkin riitti vielä pitkään lukemisen jälkeenkin ja ainakin itse jäin janoamaan lisää, kun käänsin viimeiselle sivulle. Niin paljon kerroksia, niin paljon ajatuksia!



Marjo Pajunen: Jonkinlainen kotiinpaluu
Boheemipokkarit, 2019
(Teos saatu arvostelukappaleena)

torstai 14. marraskuuta 2019

Kaikkea pitää voida kysyä.

Siitä asti kun Maria Veitola kertoi työstävänsä toista kirjaansa, olen odottanut teosta kuin kuuta nousevaa. Pidin Veitolan ensimmäisestä kirjasta valtavasti ja jäin innolla odottamaan mitä hän keksii seuraavaksi. Kun Toisinpäin ilmestyi, aloin siltä seisomalta kuunnella sitä äänikirjana.

 Toisinpäin on lukijoiden mahdollisuus kysyä. Veitola on uransa aikana kysynyt kysymyksiä kysymyksien perään. Nyt hän tasaa tilit ja antaa lukijoiden esittää kysymykset ja asettuu itse vastaajan rooliin. Mikään aihe ei ole kielletty ja Veitola pyrkii vastaamaan vaikeisiinkin kysymyksiin parhaansa mukaan.
Kirjassa Veitolalta kysellään niin arjesta, työstä, vanhemmuudesta, rakkaudesta, uskonnosta ja mielenterveydestä. Veitolan ajatusten kautta myös lukija pääsee pohtimaan mitä itse vastaisi kysymyksiin. Vastaukset ovat rehellisiä ja suoria. Ainoastaan joidenkin, julkisuudesta tunnettujen henkilöiden esittämissä kysymyksissä on kysyjän henkilöllisyys paljastettu. Muuten kysymykset ovat anonyymejä.

Veitola oli myös Helsingin Kirjamessuilla ja hänen haastatteluaan suuntasin minäkin kuuntelemaan. Veitola kertoi kirjan kirjoittamisesta ja siitä kuinka meidän tulisi aina voida kysyä kaikesta toisiltamme. Vastaaja voi päättää, haluaako vastata, mutta kysymisen pitäisi olla aina sallittua. Yhdyn Veitolan ajatukseen. Kysymällä viemme asioilta stigmaa ja mystisyyttä. Kun uskallamme kysyä, osoitamme kiinnostustamme ja pystymme vaihtamaan ajatuksia. Kirjan kirjoittamisesta kertoessaan hän mainitsi kuinka yllättävän vaikeaa oli alkaa vastata kysymyksiin, joiden kysyjää ei tiennyt. Ei tiennyt millainen ihminen kysyy ja miksi. Veitola ei valinnut kirjaan tulevia kysymyksiä itse, jotta hän ei päässyt valitsemaan mihin haluaa vastata.

Kirja on myös visuaalisesti hieno ja persoonallinen. Eri aihealueita käsittelevä kappaleet ovat sivuiltaan eri väriset. Kysymysten lomassa on myös kuvia Mariasta ja erilaisista installaatioista. Olin säästänyt fyysisen kirjan ostamisen Kirjamessuille, jotta saisin siihen Veitolan omistuskirjoituksen. Vielä samana iltana ahmin teoksen uudelleen. Äänikirjana teoksella oli kuitenkin erityistä iskuvoimaa, lukeehan Maria tämänkin kirjansa itse.
Mielestäni Toisinpäin jatkaa Veitola teoksen luomaa persoonallista tietä. Tekstistä paistaa Marian persoona ja ilahduttavaa päästä kurkistamaan jonkun ajatuksiin näin avoimesti. Kaikki me pyörittelemme samoja ajatuksia ja ongelmia, mutta saatamme ajatella olevamme yksin. Vaikka kirjassa käsitellään vakavia ja suuriakin asioita, saa sen parissa myös nauraa ja todeta "ei vitsi, minä teen aivan samoin!"

Maria Veitola: Toisinpäin
Johnny Kniga, 2019

tiistai 15. lokakuuta 2019

Onko tällaisiakin kirjoja?

Kun Minna Rytisalon Rouva C. viime vuonna julkaistiin, tiesin heti että se on laitettava lukulistalle - eikä siis mihinkään lukulistan pohjalle monen kymmenen kirjan listan jatkeeksi, vaan nostettava ylemmäs, että se varmasti tulee luettua. Kirja oli kuitenkin niin suosittu, että se oli kirjastoissa koko ajan menossa, eivätkä pitkät jonotusajat tuntuneet houkuttelevilta. Juttu jäi, mutta Rouva C. nousi listalla ylemmäksi vähän kerrallaan.

Vähän aikaa sitten ostin hetken mielijohteesta Rytisalon esikoiskirjan, Lempi (Gummerus 2016), ja luin sen yhdeltä istumalta lähes henkeä haukkoen. Voiko tällaisia kirjoja oikeasti olla? Lempi oli jotenkin niin kertakaikkisen tyhjentävä ja puhdistava lukukokemus, että Rouva C. nousi automaattisesti aktiiviseen etsintään, eikä aikaakaan kun se jo suorastaan huusi minua korkeakoulukirjaston uutuushyllystä.

Olen aina ollut todella kiinnostunut Minna Canthista ihmisenä, naisena, historiallisena henkilönä. On upeaa, että hänestä löytyy nykyisin niin paljon kirjallisuutta, ja niin monesta näkökulmasta kirjoitettuna. Itselleni Rouva C. oli kuin suora näkymä Canthin omaan aikaan, omiin maisemiin ja paikkoihin ja mieleen. Rytisalo on onnistuneesti osannut kuvata maailmaa sellaisena, kuin sen aikalaiset ovat luultavasti nähneet - tätä mieltä olin jo Lempiä lukiessani. Mikä onkaan parempaa, kuin kiehtova historiallinen henkilö ja taitava kirjailija, joka osaa herättää hänet henkiin, hyveineen ja vikoineen?

Rouva C. kertoo nimenomaan Canthista naisena, vaimona ja äitinä, myös tyttärenä ja sisarena. Se kertoo hänen tuskastaan mahtua siihen muottiin joka naiselle hänen aikanaan annettiin, joka naiselle vieläkin välillä annetaan, liian pienenä ja väärän muotoisena. Kirjan edetessä lukija tuskastuu Minnan kanssa yhdessä ihmisten mielipiteistä, yhteiskunnan odotuksista, toisista naisista, jotka tuntuvat lammasmaisina vain tyytyvän osaansa osaamatta tavoitella sen enempää.

Toki oli otettu taiteilijanvapauksia - totta kai oli, ei tällaista kirjaa kirjoiteta pitäytymällä pelkissä faktoissa. Sisälläni asuva pieni historianörtti olisi näistä vapauksista saattanut pahastua, mutta Rytisalo on onnistunut luomaan niin soljuvan ja yhtenäisen kokonaisuuden, että ei siinä lukija oikeasti pysähdy miettimään, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Ja faktahan on sekin, että emme me tiedä, kuinka paljon miesten kirjoittamassa historiassa on jäänyt sanomatta sitä muovanneista naisista. Ties vaikka totta olisi enemmänkin kuin arvaammekaan.

On helppo sanoa, että Rytisalo on mielestäni yksi parhaita suomalaisia nykykirjailijoita. Hänen tapansa asettaa sanat sopiviksi lauseiksi resonoi jossain todella syvällä miellyttävällä tavalla. En malta odottaa, mitä hän kirjoittaa seuraavaksi.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Puheenvuoro niille, joilla ei sitä ole.

Olen lukenut Salmen ja Koutaniemen Ilopangon vankilan naiset -teoksen pari vuotta sitten ja vaikutuin siitä jo tuolloin. Päätin lukea kirjan uudelleen osana Seinäjoen Kaupunginkirjaston lukuhaastetta ja pidin kirjasta aivan yhtä paljon kuin ensimmäisellä lukukerralla. 

Ilopangon vankilan naiset vie lukijan El Salvadorin naisvankilaan. Kirjassa on Maija Salmen tekemiä haastatteluja Ilopangon pahamaineisen vankilan entisiltä ja nykyisiltä vangeilta. Tarinoita elävöittämässä on Meeri Koutaniemen upeita mustavalkoisia valokuvia naisista ja vankilan arjesta. 
Kuten El Salvadorin useimmissa vankiloissa, myös Ilopangon naisvankilassa kärsitään tilanpuutteesta ja huonoista oloista. Ruoka on huonolaatuista, hygieniatuotteista on pulaa wc-paperista lähtien, eikä kaikille vangeille ole sänkyä. Epähygienisissä oloissa taudit leviävät ja arki on pitkälti riippuvainen vierailijoiden mukana tuomista tuliaisista.


Jo vapautuneiden ja vielä tuomiotaan kärsivien naisten tarinat ovat sydäntä raastavaa luettavaa. Huonot lähtökohdat, köyhyys ja sekaantuminen jengiin on ajanut naiset rikoksen tielle tai he ovat joutuneet sijaiskärsijäksi jonkun toisen rikoksesta. El Salvadorin oikeusjärjestelmä toimii hitaasti ja osa naisista odottaa edelleen lopullista tuomiotaan jakaen vankilan jo tuomittujen kanssa. Osa naisista on tuomittu syyttöminä ja ilman hyvää asianajajaa, he istuisivat pitkiä tuomioitaan varmasti vieläkin, vain koska olivat väärässä paikassa väärään aikaan.

Suurin osa haastatteluista on tehty useammalla tapaamisella ja naiset toivottivat Salmen ja Koutaniemen tervetulleiksi koteihinsa. He halusivat saada tarinansa kuuluviin ja kertoa vankilan epäinhimillisistä oloista ja huonosta kohtelusta. Järkyttävintä ja surullisinta kirjassa on keskenmenosta murhaan tuomittujen naisten tarinat. El Salvadorissa aborttilainsäädäntö on yksi maailman tiukimmista. Abortti on laiton jopa tilanteissa joissa nainen on joutunut raiskauksen uhriksi tai vaikka raskaus uhkaisi äidin henkeä. Myös keskenmenosta voi joutua oikeuden eteen, jos katsotaan, että keskenmeno on äidin aiheuttama. On siis lääkärin käsissä, tuomitaanko keskenmenon saanut, sairaalan tullut nainen vankilaan. Mikäli lääkäri katsoo, että lapsi on menehtynyt vasta syntymänsä jälkeen, voi äiti saada tuomion jopa harkitusta murhasta. Vaikka erinäiset ihmisoikeusjärjestöt ajavat näiden, oman lapsensa murhasta tuomittujen naisten puolesta taistelemista, on tilanne osan kannalta täysin toivoton. 

Teos on vaikuttavaa luettavaa ja elämänmakuisen tekstin lomassa Koutaniemen aidot kuvat ovat kerta kaikkiaan upeita. Kuten aiemmalla lukukerralla, en tälläkään kertaa pystynyt laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin lukenut sen kokonaan. Lukemisen jälkeen haluaa vielä palata kuvien pariin ja todella tarkastella niitä ja niiden tunnelmaa. 
Kirja kertoo niiden tarinoita, joiden elämää on aina värittänyt epätoivo ja taistelu aivan kaikesta. Osa on viettänyt vankilassa vuosia ja vuosia, osa kasvattaa vankilassa syntyneitä lapsiaan kaltereiden takana. Perhe on saattanut hylätä tuomioillaan sukunsa häpäisevät naiset. Epävarmuus tulevasta ja elämästä vapaudessa on pelottavaa ja osalle vielä kaukainen haave. Lähes kaikki kirjassa esiintyvät naiset kiittävät selviytymisestään Jumalaa. He luottavat, että kaikki on osa suurempaa suunnitelmaa ja toivo pitää heidät kiinni elämässä vaikeissa olosuhteissa. 
Ilopangon vankilan naiset on ehdottomasti se kirjahyllyni teos, jonka pariin tulen tasaisin väliajoin palaamaan!

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset
Like 2017

lauantai 14. syyskuuta 2019

Terveisiä Vihervaarasta

Joskus ehkä kymmenenvuotiaana minulle annettiin käteen Annan nuoruusvuodet -kirja ja sanottiin että "lue tämä sarja, tykkäät varmasti". Mummulta löytyi koko sarja siistissä rivissä hyllyltä, ja koska luin siihen aikaan muutenkin jo tosi paljon, ryhdyin totta kai innokkaana urakkaan. Kuitenkin ennen ensimmäisen kirjan puoliväliä turhaannuin hitaaseen tempoon ja ehkä vähän myös Annaan, josta en ihan kamalasti välittänyt hahmona, enkä sitten enää viitsinyt edes yrittää seuraavaa osaa. Siirryin Runotyttö-kirjoihin ja rakastuin, ja Anna-kirjat unohtuivat yli kymmeneksi vuodeksi kokonaan.

Nyt viime keväänä löysin neljä ensimmäistä Anna-kirjaa Storytel-äänikirjasovelluksesta ja päätin antaa uuden mahdollisuuden - ja kas kummaa, aika oli tehnyt tehtävänsä, tai sitten tarina upposi minuun paremmin valmiiksi luettuna. Kumpi lie ollut syynä, mutta mummuni on ainakin tyytyväinen, kun nyt vihdoin olen päässyt Vihervaaran Annan maailmaan sisälle. (Fakta: mummuni nimi on Anna, ja siksi Anna-kirjat ovat aina olleet hänen erityisiä suosikkejaan.) Kaikki osat eivät kuitenkaan löytyneet äänikirjoina, mutta tällä kertaa lukeminenkin sujui paljon aikaisempaa helpommin.

Ensimmäiset kolme osaa olivat oikeastaan tosi miellyttävää luku-/kuuntelukokemusta. Juoni ei ollut liian monimutkaista (kuten nyt ehkä pystyi odottamaan), hahmoja oli sopivasti ja tapahtumat soljuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi kirjat ovat vedonneet jo niin moneen sukupolveen, sillä onhan koko sarjan miljöö kerrassaan lumoava, ja Annan päiväunet ovat niin suloisia ettei niille voinut olla välistä nauramatta ääneen. Jätän ehkä juonen referoimisen sikseen, sillä kirjojen sisältö lienee tuttua monille, ja suoraan sanottuna kirjat ovat niin täyteen pakattuja ettei niitä oikein helposti pystyisi tiivistämäänkään.

Loppujen lopuksi kun pääsin neljänteen ja viidenteen kirjaan asti, alkoi vähän tuntua että kirjat toistavat itseään. Voi olla, että tämä johtui omasta suhtautumisestani kirjoihin, tai sitten tarina ei vain yksinkertaisesti kestä nopeaa yhtäjaksoista läpilukua. Mikä lienee ollut syynä, mutta loput kirjoista eivät enää kolahtaneet minuun samalla tavalla.

Totta kai hahmojen luonnollista kehitystä oli ihanaa lukea, ainahan se on. Ja ympäristön kuvauksissa oli jotain todella satumaista, ja uudet hahmot joita esiteltiin pitkin matkaa toivat mukavaa lisäväriä. Pakko silti myöntää, että viimeiset kaksi kirjaa kahlasin läpi lähinnä ajatuksella, että onhan nämäkin nyt luettava kun luin nuo kaikki muutkin.

(Älkää kertoko mummulleni etten tykännyt lopuista kirjoista niin paljon kuin ensimmäisestä. Ei tuoteta pettymystä.)

Saattaa kuulostaa siis kummalliselta, mutta Anna-kirjat olivat minulle aika raskas lukukokemus, ja minulla meni siinä lähes koko kesä, kun luin aina kaikkea muuta samaan aikaan. Vaikka sarja ei kokonaisuutena tehnyt valtavaa vaikutusta (en ehkä ollut enää varsinaista kohderyhmääkään), niin kyllä Vihervaaran Anna silti teki minuun nyt aika lähtemättömän vaikutuksen. Seuravaksi varmaan tutustun kirjoihin perustuvaan Netflix-sarjaan Anna, A lopussa.

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet, Anna opettajana, Anna omassa kodissaan, Annan perhe, Sateenkaarinotko, Kotikunnaan Rilla

maanantai 26. elokuuta 2019

Mittaammeko onnellisuutta tykkäyksillä?

Kävipä kesällä niin onnellisesti, että löysin lompakostani kirjakaupan lahjakortin, jolla oli vielä saldoa. En ymmärrä miten olen voinut olla niin huolimaton, yleensä kun lahjakortti tulee käytettyä heti ja kokonaan. Alennukset ja lahjakortti saivat vihdoin ostamaan kirjan, jota olin hypistellyt useammin kuin kerran pitkin kesää.


Holly Bourne oli minulle uusi tuttavuus. Katsokaa miten onnellinen olen puhutteli minua ennen kaikkea nimensä vuoksi. Kirjan päähenkilö Tori Bailey on kirjoittanut suositun kirjan ja jakaa sosiaaliseen mediaan elämäänsä; inspiroivia ajatuksia arjesta sekä kuvia täydellisestä parisuhteestaan. Todellisuus on kuitenkin toinen. Kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja hankkivan lapsia. Mitä keskustella ystävien kanssa jotka tuntuvat olevan täysin eri elämäntilanteessa? Miten pitää yllä kulissia, että kaikki on täydellistä ja vaivatonta?

Katsokaa miten onnellinen olen on Bournen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Hänen muu tuotantonsa on suunnattu nuorille aikuisille. Kirja käsittelee paitsi kolmekymppisen naisen kipuilua iän mukana tuoman muotin kanssa, myös sosiaalista mediaa ja sen käyttöä. Minuun kirjassa iski juuri Torin jo riippuvuutta muistuttava suhde sosiaaliseen mediaan. Kuvaa lavastetaan ja asetellaan laskelmoivasti, mutta lopputuloksen tulee olla huoleton, "I woke up like this" tyyppinen puolivahingossa napattu otos arjesta. Julkaisun jälkeen tarkkaillaan silmä kovana tykkäyksiä ja kommentteja joiden päälle omaa hyvää oloa rakennetaan. Vaikka elämä tuntuu kaatuvan päälle, on ennen kaikkea tärkeintä, että kulissi näyttää ulospäin täydelliseltä. 

Koska kirjan muut teemat eivät välttämättä ole omassa elämässä tai lähipiirissä tällä hetkellä ajankohtaisia, takerruin juuri kirjan ajatuksiin sosiaalisesta mediasta. Aloin miettiä myös omaa käyttäytymistäni ja suhtautumistani someen. Tänä päivänä olisi helppoa hukkua kaikkien julkaisujen sekaan ja vain vertailla itseään loputtomasti täysin tuntemattomiin ihmisiin maailman toiselta puolelta. Tykkäykset lämmittävät taatusti kaikkien mieltä, muillehan kuvat someen jaetaan. Kuten Tori, harva pystyy arjessaan kuitenkaan elämään omien inspiroivien ajatusten mukaan ja lopulta julkaisujen päivystäminen ja vertailu käy vain oman mielenterveyden päälle. 

Kirja oli mielestäni sopivaa, nopealukuista kesälukemista. Mielestäni oli nerokasta jakaa kirjan luvut yhdeksään kuukauteen. En voi silti sanoa että olisin hurahtanut kirjaan niin täysin, että olisin lukenut sen yhdeltä istumalta. Koska kirja käsittelee myös sosiaalista mediaa, on tekstin seassa Torin sähköposteja ja ystävien some päivityksiä. Tällainen asettelu ei ole koskaan iskenyt minuun, ei tässäkään teoksessa. Tekstin seassa olevat kuvat ja kommenttikentät jostain syystä enemmän häiritsevät, kuin elävöittävät lukukokemustani. 
Ehkä koska kirja oli niin nopealukuinen, ei se jättänyt loppujen lopuksi minuun sykähdyttävää vaikutelmaa. Tunsin kyllä sympatiaa Toria kohtaan ja halusin tietää mihin kaikki päättyy, mutta samalla kirja jätti minuun hiukan mitäänsanomattoman vaikutelman. Ehkä minun täytyy lukea Holly Bournen muutakin tuotantoa ennen kuin voin päättää pidänkö hänen tyylistään. 

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen
Gummerus, 2018

torstai 22. elokuuta 2019

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2019

Joku on ehkä huomannutkin tuossa sivussa listan kirjoista, joita olen lukenut Seinäjoen kaupunginkirjaston tämän vuoden lukuhaasteeseen, ja olen varmaan joissakin postauksissa siitä enemmänkin maininnut. Nyt on kuitenkin haaste täytetty ja lomake palautettu, joten on aika kääntää nokka kohti muuta luettavaa. Sitä ennen ajattelin kuitenkin nostaa pari kirjaa, jotka haasteen varjolla luin, sekä jakaa muutenkin ajatuksiani haasteesta yleisesti.

Haasteen ideanahan oli tosiaan tänä vuonna lukea 25 kirjaa 25 eri maasta. Haasteen rajoitukset ovat siis aika väljät - ja ensimmääiset 5-6 kirjaa tulivatkin ihan heittämällä ilman, että minun tarvitsi mitenkään erityisemmin lähteä etsimään uutta luettavaa haastekiikarit nenällä. Loppujen lopuksi en joutunut haasteen kanssa varsinaisesti lukkoon missään vaiheessa, vaikka kaikki sitä varten lukemani kirjat eivät olleetkaan aivan mieluisia. Jos pitäisi arvostella haastetta itsessään, antaisin sille varmaan vahvat neljä tähteä viidestä.

Tämän haasteen avulla olen siis päässyt nojatuolimatkoille ympäri maailman, ja olen samalla tutustunut moneen sellaiseen upeaan teokseen, joita en luultavasti olisi ilman haastetta edes löytänyt. Yksi näistä on ehottomasti Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka, josta jo kerroinkin enemmän aikaisemmassa kirjoituksessa. Kirja nousi tosi helposti ja nopeasti yhdeksi tämän hetken ehdottomista suosikeistani.

Toinen upea uusi tuttavuus haasteen myötä on Markus Zusakin Kirjavaras, josta myös mainitsin lyhyesti samassa yhteydessä parin muun kirjan kanssa. Tämä oli toki muutenkin jo omalla lukulistalla eikä sen lukeminen siis ollut mitenkään puhtaasti tämän lukuhaasteen ansiota, mutta ehkä haaste toimi jonkinlaisena viimeisenä sysäyksenä viimein napata kirja käteen ja aloittaa. Olen jo ehtinyt suositella Kirjavarasta todella lämpimästi vaikka ja kenelle omassa lähipiirissä sekä lukea osittain uudestaan itsekin (tiedän, paha-paha, kun on miljoona muutakin kirjaa odottamassa, mutta joskus pitää vähän hemmotella itseään - lukemisenhan kuuluu olla mukavaa). Ehdoton top3-kirja.

Ja pakkohan tässä on vielä mainita, että luin haastetta varten uudelleen Anne Frankin päiväkirjan. Viimeksi luin kirjan melkein viisi vuotta sitten ihan erilaisessa elämän- ja mielentilassa, mutta aina se kolahtaa ihan yhtä kovaa.

Valitettavasti kuitenkin nopeasti laskettuna noin puolet kirjoista, jotka itselleni valikoituivat haasteen lukemistoon, eivät oikein sykähdyttäneet. Näin ollen en ole niistä edes saanut mitään kirjoitettavaa tänne blogin puolelle, ja sekös harmittaa. Mutta koen ettei olisi ollut mitään järkeä alkaa keksiä mielipiteitä sellaisista teoksista, jotka eivät niitä luonnollisesti herättäneet. Jos nyt aloittaisin haasteen alusta, valitsisin siihen ehkä kirjoja vähän eri perusteella kuin nyt tein (lue: haahuilin kirjastossa ilman suunnitelmaa kunnes silmään pisti ohuehko tai kauniin värinen kirja). Tästä viisastuneena siis seuraavaan haasteeseen!

Laitan tähän loppuun koko listan haasteeseen luetuista kirjoista, jos vaikka joku tarvitsee vinkkiä omaa suoritustaan varten.

**

RANSKA - Sanna Tahvanainen: Pikkumusta
SUOMI - Eeva-Liisa Manner: Tämä matka
YHDYSVALLAT - Katja Kettu: Rose on poissa
ISO-BRITANNIA - Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
JAPANI - Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä
VIRO - Mehis Heinsaar: Herra Paulin aikakirjat
KANADA - L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
RUOTSI - Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
ITALIA - Umberto Eco: Numero Zeron tapaus
VENÄJÄ - Rosa Liksom: Hytti nro 6
BRASILIA - Paulo Coelho: Maktub
KREIKKA - Madeline Miller: Akhilleen laulu
HOLLANTI - Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
LIBANON - Amin Maalouf: Valon puutarhat
SAKSA - Markus Zusak: Kirjavaras
TANSKA - Knud Romer: Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa
BOTSWANA - Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1
CHILE - Hermàn Rivera Letelier: Elokuvankertoja
KIINA- Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
ESPANJA - Helena Sinervo: Runoilijan talossa
MAROKKO - Nedjma: Manteli
ISRAEL - Amos Oz: Kuolemaan asti
SENEGAL - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista
INTIA - Kishwar Desai: Pimeyden lapset
AUSTRALIA - Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin