lauantai 20. heinäkuuta 2019

Kesän rönsyilevä lukulista

"Kesällä on aikaa lukea." Näin huomaan ajattelevani lähes koko kevään ja siirrän kiinnostavia kirjoja arjen keskeltä odottamaan kesää. Ongelma vain on, että kesän vihdoin saapuessa lukulista rönsyilee suuntaan jos toiseen täysin hallitsemattomana. Kun loputtomaan listaan lisätään vielä tapani aloittaa uusi kirja edellisen ollessa vielä kesken, ei meinaa edes kesä riittää lukemaan kaikkea mitä haluaisi. Olenkin siis hyväksynyt tappioni ja nostanut listaltani muutamia kirjoja ylitse muiden. Ainakin nämä haluan lukea tänä kesänä loppuun:

Lue vihdoin loppuun: Gail Honeyman - Eleanorille kuuluu ihan hyvää 
Koska ahmin useampaa kirjaa samanaikaisesti, joukkoon mahtuu ikuisuusprojekteja, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta kesken. Eleanorille kuuluu ihan hyvää lukeutuu näihin kirjoihin. Aloitin kirjan jo hyvä tovi sitten mutta jostain syystä se jäi muiden kirjojen jalkoihin, vaikka ihastuinkin Eleanoriin ensimmäisistä sivuista alkaen.

Tietokirja: Mark Manson - Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan
Tämä kirja on kenties hiukan nurinkurinen tietokirja, jossa viihdearvo on ennen kaikkea tärkein. Sain kirjan lahjaksi ystävältäni ja vaikka kirja naurattaa alusta asti, on seassa aivan oikeita oivalluksia meistä ihmisistä. Tämän totisempaa tietokirjaa en tähän kesään kaipaakaan. Lisäksi kirja muistuttaa sävyltään jollain tavalla Antti Holman Auta Antti -podcastia, jonka vannoutunut fani olen. Vaikka kirja toimii käännettynäkin, olisi englanninkielinen alkuperäisteos varmasti värikkäältä kieleltään ja huumoriltaan vaikuttavampi.

Kannen perusteella ostettu: Philip Teir - Tällä tavalla maailma loppuu
Minun ei pitäisi käydä kirjakaupoissa. Ei siis ollenkaan. Aina mukaan tarttuu jotain, varsinkin jos tarjolla on alennuslöytöjä. Tämä kirja lukeutuu näihin löytöihin ja nappasin sen mukaan ennen kaikkea silmää miellyttävän kannen perusteella. (Tämä on tietysti hyvä mainita ja olla näyttämättä kantta.) Kuitenkin kannen lisäksi kirjassa kiehtoi jopa absurdilta kuulostava juoni. Perhe viettää kesää huvilalla ja yt-neuvottelujen ikävän lopputuloksen salaava perheenisä Erik tutustuu naapurin ekopessimistien yhteisöön, joka on päättänyt Maitolahden olevan oiva paikka odottaa maailmanloppua. Mikä sopisi paremmin kesälukemiseksi, kuin kirja, jossa selvitellään mökkinaapureiden ihmissuhdesotkuja?

Kirjaston hyllystä napattu: Annamari Marttinen - Korsetti
Kävin kirjastossa kesäkuussa ja törmäsin Seinäjoen kaupunginkirjaston Pride-hyllyyn. Varsinaisesti ei voi ehkä puhua hyllystä, vaan kenties pienestä valikoimasta nostoja. Noista nostoista nappasin mukaani Annamari Marttisen Korsetin. Teos muistutti minua takakannen perusteella David Ebershoffin romaanista Tanskalainen tyttö. Pauli suostuu tyttöystävänsä pelleilyyn ja antaa pukea itsensä naiseksi. Pukuleikin seurauksena alkaa vaikea tie Paulin oman naisellisuuden tunnistamiseksi.

Hurahdin: Svetlana Aleksijevits - Tsernobylista nousee rukous
Seurasin muiden hehkutusta HBO:n minisarjasta Chernobyl. Lopulta otin ilmaisen kokeilukuukauden ja ahmin sarjan vajaassa vuorokaudessa. Sarja oli mielestäni loistava ja heti sen katsottuani halusin lukea aiheesta lisää. Lukemista etsiessäni vastaan tuli Tsernobylista nousee rukous, joka on voittanut kirjallisuuden Nobelin 2015. Kirja kertoo ydinvoimalaonnettomuuden uhreista. Se antaa äänen niille, jotka on unohdettu. Se antaa äänen pelolle, vihalle, surulle ja neuvottomuudelle mutta myös toivolle.

Fantasia: J. K. Rowling - Harry Potter ja viisasten kivi
En ole suuri fantasiakirjallisuuden fani. En ole myöskään Harry Potter fani. Suhtautumiseni Pottereihin on kuitenkin aina ollut melko neutraali, enhän voi lukematta sanoa niistä mitään. Joskus olen jopa harmitellut, etten ole mukana siinä valtavassa, maailman laajuisessa innostuksessa, jota kirjat ovat saaneet aikaan. Tänä kesänä kuitenkin päätin korjata syntini ja vihdoin tutustua velhojen maailmaan. Otin haasteen vastaan innostuneena ja jopa yllätyin kuinka nopeasti kirjan maailma imaisi mukaansa. Koska fantasia ei kuitenkaan ole se omin genre, on kirja edelleen kesken mutta loppuun aion sen tänä kesänä päästä. Saa nähdä tartunko seuraavaan osaan heti, vai löytyykö se ensi kesän lukulistalta.

Nimen perusteella valittu: Holly Bourne - Katsokaa miten onnellinen olen
Kirjan nimi herätti kiinnostukseni heti kun kuulin sen. Se sopii mielestäni nykypäivään ja ihmisten tarpeeseen elää mahdollisimman onnellista elämää. Sosiaalinen media pitää yllä tiettyä illuusiota ja muottia onnelliselle elämälle. Mitä jos ei koe sopivansa siihen muottiin jonka yhteiskunta sinulle asettaa? Kirja pääsi lukulistalle jo pelkän nimensä perusteella, mutta tarkempi tarkastelu vain vahvisti sen sijoituksia. Tämä täytyy saada lukea nyt ja heti!


Oletko sinä lukenut jo jonkin näistä kirjoista? Mitä sinun lukulistaltasi löytyy tänä kesänä ja onko lista pysynyt hallinnassa vai lähtenyt täysin käsistä?

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste osuu ja uppoaa mulle nyt jotenkin tosi hyvin - olen haasteen innoittamana tarttunut useampaan sellaiseen kirjaan, joihin en välttämättä olisi muuten kahta kertaa vilkaissut ja jotka ovatkin sitten olleet ihan uskomattoman hyviä lukukokemuksia. Tässä yksi niistä!

Lumikukka ja salainen viuhka on nimenä sellainen, josta ainakin itselleni tuli alkuun mieleen vain Neiti Etsivät ja muut lasten salapoliisikirjat. Kirjan luettuani nimessä on kuitenkin ideaa.

Kirja sijoittuu 1800-luvun Kiinaan, keisari Daoguangin valtakauden loppuun ja taiping-kapinaan. Kertoja ja toinen päähenkilöistä, maanviljelijän tytär Lilja, pääsee erinomaisen hyviin naimisiin kauniisti sidottujen ja surkastettujen jalkojensa (eli kultaisten liljojensa) ansiosta. Lilja solmii yhdeksänvuotiaana hyvin virallisen ja tiiviin elinikäisen ystävyyssuhteen samanikäisen Lumikukan kanssa, mikä myös nostaa Liljan perheen sosiaalista asemaa - laotong-suhteet ovat harvinaisia ja arvossa pidettyjä.

Jo kirjan alussa lukijaa saattaa vähän hirvittää, kun tyttöjen jalkojen surkastamisen prosessista kerrotaan kohtalaisen yksityiskohtaisesti. Tämä on vain yksi muoto, jolla naisia 1800-luvun Kiinassa alistettiin, ja nämä monet syvään juurtuneet tavat, käytännöt ja ajattelumallit luovat pohjan koko kirjalle. Naisilla ei muun muassa ole oikeutta tietää kodin ulkopuolisista "miesten maailman" asioista, joten he ovat kehittäneet oman kirjoituksensa, nu shu -merkistön, jolla he viestivät toisilleen naisten kamarista toiseen ja kylienkin välillä. Myös Lilja ja Lumikukka viestivät nu shun avulla, ja kaikkein tärkeimmät viestit he kirjoittavat salaiseen viuhkaansa, samaan, josta heidän tarinansa alkoi heidän ollessan yhdeksänvuotiaita.

Kirjan takakansitekstissä sanotaan, että Liljan ja Lumikukan tarina on "kurkkuakuristavan kaunis", ja jos sitä ehkä hieman ennen lukemista epäilinkin, niin nopeasti jouhuin kyllä sanani syömään. On käsittämätöntä lukea, miten toisenlainen on se maailma, jossa Lilja ja Lumikukka elävät, ja silti ihan täysin todellinen ja yhä joissain määrin nykyaikainen. Koko miljöö tuntuu ihan joltain fantasiamaailmalta, mutta perustuu oikeisiin tapahtumiin ja paikkoihin, ja henkilöhahmotkin ovat sellaisia, jotka ovat ihan hyvin voineet olla olemassa.

Lumikukka ja salainen viuhka on täynnä tunteita laidasta laitaan. Siinä on paljon kuolemaa (lasten ja vanhusten, terveiden ja masentuneiden ja kulkutautien riivaamien), perheen kunniaa ja häpeää, rakkautta omaan lapseen, lapsuudenperheeseen ja puolison perheeseen. Kirjassa on paljon kipua, mutta myös onnen aiheita. Kaikkein syvimmin itseäni kosketti Liljan ja Lumikukan välinen ystävyys kaikkine vaikeuksineen ja kuitenkin niin puhtaine tunteineen.

On pakko myöntää, etten näin syvästi tuntuvaa lukukokemusta osannut odottaa, kun kirjan hyllystä nappasin (kohtalaisen summamutikassa). Voi olla, että tämä jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa, ja kenties saa lukemaan enemmänkin Lisa Seen tuotantoa tai muuta samanlaista kirjallisuutta. Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, ja harkitsen vakavissani myös sen etsimistä käsiini.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
WSOY 2006

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Vaivihkaa kuin valokuva kehitysaltaasta

Vietän tätä Eino Leinon, runon ja suven päivää järven rannassa nauttimassa Suomen suvesta - sekä sen väreistä että lämpötila- ja säävaihteluista. Menin ottamaan kirjasta kuvaa laiturille kun vielä paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, mutta silti kirja sai taustakseen kohtalokkaan synkät pilvet.

Mutta ehkä se oikeastaan sopiikin tähän. Kirja nimittäin kertoo Eeva-Liisa Mannerista ja hänen vaiheikkaasta ja ajoittain synkästäkin elämästään. Kyseessä on elämäkertaromaani, ja kuinka paljon siitä lopulta on totta ja kuinka paljon tarua jääköön niiden tietoon, jotka Mannerin elämää hänen mukanaan elivät. Tapahtumien todenperäisyys ei muuta sitä, että kirja on kaunis - sisältä ja ulkoa - ja että Helena Sinervo on osannut puhua sota-ajan ihmisestä, hänen ajatuksistaan, haaveistaan ja kaipuustaan sellaisella tunteella, että minäkin 2010-luvun lopussa sitä ymmärrän ja siihen samaistun.

Tutustuin Manneriin runoilijana ensimmäisen kerran tammikuussa, kun luin koulutehtävää varten 1950-luvulla julkaistun runoteoksen, Mannerin Tämän matkan. Rakastuin silloin Mannerin kirjoitustavassa johonkin, mitä en oikein osannut pukea sanoiksi, mutta jota olen etsinyt siitä lähtien. Löysin sitä jotain samaa myös tästä Sinervon kirjasta, mikä on minusta vain sopivaa, ja tavallaan ympyrä sulkeutuu siis tässä. Voin vain todeta, että Sinervo on onnistunut ottamaan Mannerin kynän käteensä ja kirjoittamaan sillä todella uskottavasti.

Runoilijan talossa kuuluu teoksiin, jotka ovat roikkuneet lukulistallani jo pitkään ja joihin olisi nähtävästi pitänyt tarttua jo paljon aikaisemmin - tämä nimittäin osui ja upposi. Kirjoitan usein lukiessani parhaita tai muuten ajatuksia herättäviä sitaatteja ylös erilliseen vihkoon, ja nyt tämän luettuani huomaan täyttäneeni kaksi kokonaista sivua, siis moninkertaisesti enemmän kuin kolmesta edellisestä lukemastani kirjasta yhteensä. Tässä yksi omista suosikeistani:

Kun radio ja sanomalehdet puuttuvat, kun puhutut sanat voi laskea sormilla ja ihmiskontaktit ovat kirjeiden varassa, minä lepää ja "itse" tulee näkyviin vaivihkaa ja mystisesti kuin valokuva kehitysaltaasta.

Kirja kertoo runoilijasta, mutta on paikoittain kuin runoutta itsekin. Se sai minut sekä nauramaan että itkemään, näkemään itseni ahdistuneessa ja masentuneessa Eeva-Liisassa ja hänen tuskassaan nähdä maailma siten kuin muut haluaisivat hänen sen näkevän.

Nyt menen lukemaan lisää runoja, mutta se on varmaa, että takaisin kaupunkiin päästyäni menen kirjastoon etsimään lisää Sinervoa ja Manneria.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Tammi 2004

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Ylistys elämälle ja lahjakkuudelle

Jos uutisista seuraamani operaatio sai minut kuuntelemaan Mikko Paasin tarinan luolasukelluksesta, saivat uutiset ruotsalaisen toimittajan Kim Wallin kohtalosta kuuntelemaan tämän teoksen. Kirjan ovat kirjoittaneet Kim Wallin vanhemmat, Ingrid ja Joachim Wall. Ingrid on itse pitkän linjan toimittaja ja Joachim valokuvaaja. He halusivat kirjan avulla itse kertoa tyttärensä tarinan.

Kirjassa vanhemmat kertovat ylpeinä tyttärensä sinnikkyydestä ja lahjakkuudesta toimittajana. Hän työskenteli "kädet savessa" ja halusi kohdata ihmisiä heidän omassa ympäristössään. Myös näin hän toivoi kohtaavansa tanskalaisen keksijä Peter Madsenin tämän itse rakentamalla sukellusveneellä. Nopea rutiini keikka muuttuikin Kimin viimeiseksi ja nousi uutisiin ympäri maailmaa. Muistan seuranneeni uutisia epäuskoisena. Eihän tämä voi olla totta. Voiko tällaista edes tapahtua?
Sama tunne on Kimin vanhemmilla läpi kirjan. Luvuissa käydään läpi Kimin uraa opinnoista aina elokuuhun 2017. Tämän lisäksi kirjassa käsitellään vanhempien läpi käymää oikeusprosessia Madsenia vastaan. Ingrid ja Joachim perustivat Kimin nimeä kantavan säätiön, koska halusivat stipendeillä auttaa naistoimittajien työtä ympäri maailman. He halusivat, että Kimin nimi jää elämään.

Kirja on murheellista luettavaa. Läpi kirjan voi tuntea paitsi vanhempien valtavan ylpeyden tyttärestään, myös heidän ylitsepääsemättömältä tuntuvan surunsa. Pitkä epätietoisuus Kimin kohtalosta raastoi kaikkia, ennen kaikkea Kimin läheisiä. Kaikesta epätoivosta ja murheesta huolimatta teos on mielestäni myös vahva ja innostava kertomus nuoren naisen palosta tarinoiden kertomiseen ja ihmisten auttamiseen. Kim rakasti työtään ja oli siinä jo opiskellessa lahjakas. Hänen elämänsä ja uransa katkesivat liian aikaisin, mutta hänen vanhempiensa ansiosta hänen nimeään kantava stipendi auttaa muita toimittajia jatkamaan. Ingrid ja Joachim päättivät heti tragedian jälkeen, etteivät puhu toimittajille, eivätkä halua osallistua oikeudenkäynnin ympärillä riehuvaan mediapyöritykseen. He halusivat kertoa tyttärensä tarinan omilla ehdoillaan, sitten kun hetki olisi oikea. Heidän suurin päämääränsä oli kertoa Kimin tarina sellaisena kuin se on, jotta hänet muistettaisiin työstään eikä rikoksen uhrina. Tässä he onnistuvat mielestäni loistavasti! Kirja on mielestäni erittäin kaunis ylistys elämällä.

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat - Kim Wallin tarina
WSOY, 2019

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Kesän alun lukemisia

Tiedättehän kaikki sen tunteen, kun koko kevään ajattelee ja odottaa, että "Kesällä mulla on aikaa lukea", ja "Sitten kesällä luen tämänkin", ja pino yöpöydällä vain kasvaa kasvamistaan - ja sitten se kesä tulee, ja kohta on jo heinäkuu, ja tajuat, ettet ole lukenut kuin ehkä yhden niistä kauan jo suunnitelluista kirjoista, jos sitäkään.

Juuri näin minulle taas tänäkin vuonna kävi. Kirjastosta lainattuja kirjoja notkuu hyllyssä toista kymmentä, omiakin on vielä monen vuoden takaa lukematta, ja silti ostin taas uusia. Olen toki lukenutkin, kirja viikossa -tahti on jatkunut tasaisena koko vuoden ja kesälläkin, mutta jotain syystä juuri ne kirjat, joita "pitäisi" lukea, eivät innosta.

No mitä sitten olen lukenut?

Valikoin tähän kuvaan kaksi jo luettua ja yhden yllätyslöydön, josta olen oikein erityisen innoissani. Tämä löytö on "Kätken kirjeesi patjani alle", joka sisältää Astrid Lindgrenin ja Sara Schwardtin kirjeenvaihtoa vuosilta 1971-2002. Kirja löytyi, kun kävimme Katrin kanssa kirjakaupan alennusmyynnissä, ja olen ennenkin todennut, että Katrin kanssa ei kirjakaupasta lähdetä tyhjin käsin. Niin ei tälläkään kerralla. Olen aina rakastanut Atrid Lindgreniä ja hänen kertomuksiaan, ja jotenkin tuntui että tämä kirja suorastaa hyppäsi syliini ja pyysi ostamaan.

Amin Maaloufin Valon puutarhat on kertomus Manista, persialaisesta profeetasta ja manikealaisuuden perustajasta. Kirja on väritetty ja mielikuvituksen avulla sävytetty kertomus hänen elämästään ja opeistaan. Se on kaunis, runollisin ilmaisuin kirjoitettu, ja tällaisen aikana, jolloin uskonnot sotivat toisiaan vastaan ja tuntuu, että uskotokuntiin kuulumisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä, Manin julistama "kauneuden uskonto" on kuin tuulahdus raikasta ilmaa. Kirjassa on kauniita henkilökuvauksia, pitkiä pohdintoja Valosta ja Pimeydestä, sekä monipuolista ajan kuvausta 200-luvulta, kristinuskon alkuajoilta ja monen muun uskonnon kukoistuskaudelta.

Kirjavaras on teos, joka minun on pitänyt lukea jo pitkään. Se kai lasketaan jo useammassa listauksessa klassikoksi, ja se löytyy "kirjoja, jotka sinun on luettava ennen kuolemaasi" -listoilta. Enkä yhtään ihmettele, miksi. Kirja on paitsi mielenkiintoisesti ja kauniisti kirjoitettu, myös tarinaltaan kantaaottava ja pysäyttävä. En ole kovin montaa toiseen maailmansotaan sijoittuvaa kirjaa lukenut, mutta niistä, jotka olen, tämä on ehdottomasti paras. Kirjavaras on 9-vuotias Liesel, jonka kasvattivanhemmat piilottelevat juutalaismiestä kellarissa samalla, kun Liesel itse lukee varastettuja kirjoja naapureille pommisuojassa. Kertojana kirjassa toimii itse kuolema - mistä jo voi päätellä, ettei kaikki pääty ihan niin hyvin kuin lukija haluaisi - jolla on Hitletrin vallan aikana tavallista enemmän töitä ja joka törmää Kirjavarkaaseen useammin kuin kerran.

Sen lisäksi, että olen lukenut nämä ja pari muutakin teosta, olen myös aloittanut noin kymmenkunta uutta. Saa nähdä, saanko niistä yhtäkään kesän aikana loppuun saakka. Toivotaan parasta!

Astrid Lindgren & Sara Schwardt: "Kätken kirjeesi patjani alle" - Kirjeenvaihto 1971-2002
WSOY, 2017

Amin Maalouf: Valon puutarhat
Gummerus, 2014

Markus Zusak: Kirjavaras
Otava, 2008

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Uskomaton operaatio

Kuten niin monet muut, myös minä seurasin viime vuonna herkeämättä Thaimaan suurta operaatiota jalkapallojoukkueen pelastamiseksi Tham Luangin luolasta. Oli epätodellista, että niin epätoivoiselta ja mahdottomalta tuntuva operaatio päättyi niin hyvin. Kaikki  kaksitoista pelaajaa ja heidän valmentajansa saatiin ulos luolasta elossa. Muiden uutisten lisäksi seurasin myös kertomuksia suomalaisesta sukeltajasta, joka oli keskeisesti mukana operaatiossa. Koska olen suuri elämäkertojen ja tositarinoiden ahmija, otin Johanna Elomaan kirjan tietysti heti kuunteluun sen osuessa silmään.

Sukellus valoon avaa lukijalle millaisesta operaatiosta Thaimaan luolasukelluksessa todella oli kyse. Heti kirjan alusta alkaen lukija pääsee Mikko Paasin mukaan kaiken toiminnan keskelle. Välillä luvuissa palataan Paasin nuoruuteen ja rankkoihin kokemuksiin, jotka ovat seuranneet miestä aina viime vuosiin saakka. Luku luvulta operaatio etenee ja Paasille selviää kuinka keskeiseen osaan hän muiden vapaaehtoisten kanssa operaatiossa todella nousisi. Vaikka tiesin lukiessani kuinka operaatio on päättynyt, huomasin jännityksen kasvavan kun päästiin varsinaiseen sukellukseen ja poikien kuljetukseen. Kirjan tarkka kuvaus osoittaa kuinka vaikeissa oloissa sukeltajat työskentelivät. Operaatiossa oli kaikki ainekset katastrofiin. Koko teoksesta paistaakin Thaimaassa vallinnut valtava yhteishenki poikien pelastamiseksi.

Pidin siitä miten kirja oli koottu. Pelastusoperaation lisäksi lukijalle rakentui kuvaa Paasista. Kirjassa ei kuitenkaan keskitytty liikaa menneeseen vaan pääpaino oli Tham Luangin luolastossa, jonne suunnattiin ensimmäisistä luvuista lähtien. Itse en ole koskaan tutustunut sukeltamiseen, vielä vähemmän luolasukellukseen. Paasi kuvailee laitteistoa ja olosuhteita tarkasti, mutta tavalla, jonka ymmärtää myös lukija, joka ei ole koskaan sukeltanut uimahallia hurjemmissa olosuhteissa. Kirjaa kuunnellessa herkistyi ihmisten vilpittömästä halusta auttaa oman hengen uhalla ja kuunnellessa pääsi elävästi paikalle luolastoon jännittämään. Teos oli kuunneltu parissa päivässä ja itselleni teos oli innostava ja motivoiva kokemus. Tuntuu, että tähän aikaan kuuluu ihmisten välinpitämättömyys ja itsekkyys. Ainakin siitä puhutaan jatkuvasti. Siksi on mielestäni upeaa, että hädän hetkellä me edelleen puhallamme yhteen hiileen ja on upeaa, että maailmasta löytyy Paasin ja muiden operaatioon osallistuneiden kaltaisia ihmisiä. Mielestäni on tärkeää, että näistä ihmisistä kirjoitetaan.

Johanna Elomaa: Sukellus valoon - Mikko Paasi ja uskomaton pelastusoperaatio
Otava, 2018

perjantai 31. toukokuuta 2019

Mitä kukin pakenee


Ja jälleen kiitos koulutehtävän, löysin loistavan kirjan! Päätin tarttua vihdoin Sofi Oksasen paljon puhuttuun ja palkittuun Puhdistukseen! En ole aiemmin tutustunut teokseen enkä aiemmin olisi ehkä ollut valmis sitä edes tekemään. Tiesin ennestään ainoastaan sen,  ettei Puhdistus ole mikään kevyt lukukokemus. 

Kirjan kantava teema on mielestäni pakeneminen. Lukiessa herää ajatus mitä kaikkea me ihmiset pakenemme ja millä tavalla. Kirjan päähenkilöt Aliide ja Zara pakenevat molemmat mutta vain eri tavalla. Aliide pakenee menneisyyttään ja muistojaan Viron miehityksen ajalta. Zara pakenee konkreettisesti hänet prostituutioon pakottaneita miehiä.
Aluksi olin hiukan skeptinen. Askelmerkkejä tapahtumille ja henkilöille asetellaan alussa pitkään ja lukiessa menee hetki ennen kuin pääsee kirjan rakenteeseen sisälle. Näkökulmasta ja ajasta hypitään tiuhaan. Jos malttaa ja jaksaa lukea, Oksanen palkitsee sinnikkään ja huomaamattaan lukija sukeltaa tarinaan, eikä kirjaa pysty laskemaan käsistään. Luku luvun perään Aliiden ja Zaran pakenemiselle kerrotaan enemmän taustaa ja syitä. He edustavat eri aikoja mutta heidän kokemuksensa sivuavat toisiaan yllättävän paljon. Aliide näkee Zarassa omia arpiaan ja kokemuksiaan ja juuri Zaran läsnäolo nostaa pintaan Aliiden syvälle haudatut traumat. 
Oksasen tapa kirjoittaa on suora ja kaunistelematon, eikä hän päästä lukijaa helpolla. Puhdistus on alunperin kirjoitettu näytelmäksi ja sen mielestäni näkee myös romaanista. Jokainen luku voisi olla kohtaus näytelmästä ja luvun loppuessa voi melkein nähdä valon laskevan ja jälleen nousevan, kun uusi luku alkaa.

Kirjan loppu Zaran tarinan osalta oli itselleni pienoinen pettymys. Koko teoksen ajan jännitystä kasvatetaan ja kasvatetaan ja lukija odottaa Zaran kanssa yhtä pelokkaana ratkaisua. Tämä odotus ei mielestäni päässyt aivan arvoiseensa päätökseen. Aliiden tarinan loppu oli toisaalta täysin yllättävä lukijalle. Alusta alkaen lukija aistii, että Aliidella on jotain kipeää ja merkittävää menneisyydessään, mutta itse en osannut odottaa kaikkea sitä, mitä teoksen lopussa paljastui. Kirjan rakenne on kerrassaan nerokas ja viimeinen luku, Viides osa kääntää asetelman täysin. Kirjan ahmittuani meinasin aloittaa sen heti uudestaan niillä tiedoilla, jotka kirjan loppu lukijalle tarjosi. 

Kirja oli yksi järisyttävimpiä lukukokemuksiani tälle vuodelle. Olen useammassa julkaisussa maininnut teoksen jotenkin merkittäväksi tälle kirjavuodelleni, mutta en välitä siitä, sillä tämä tilanne todella on. Olen tarttunut onnekseni hyvin erilaisiin teoksiin ja löytänyt jo nyt uusia suosikkeja ja inhokkeja. Puhdistus on ehdottomasti suosikkien puolella! Lukukokemuksen jälkeen on mieli hetken täysin tyhjänä ja sitten sinne pursuaa niin paljon ajatuksia, että niitä on vaikea jäsennellä. Teos vihastuttaa ja ihastuttaa, itkettää ja naurattaa. On myös hienoa, että Viron lähihistorian synkistä ajoista on kirjoitettu romaani. Puhdistuksen myötä ihastuin Oksasen kerrontaan niin paljon, että palauttaessani Puhdistuksen, kirjastosta tarttui mukaan Stalinin lehmät ja Norma. Voisi siis ehkä sanoa, että Oksanen vei mennessään!

Sofi Oksanen: Puhdistus
WSOY, 2008