Kaikkea pitää voida kysyä.

Siitä asti kun Maria Veitola kertoi työstävänsä toista kirjaansa, olen odottanut teosta kuin kuuta nousevaa. Pidin Veitolan ensimmäisestä kirjasta valtavasti ja jäin innolla odottamaan mitä hän keksii seuraavaksi. Kun Toisinpäin ilmestyi, aloin siltä seisomalta kuunnella sitä äänikirjana.

 Toisinpäin on lukijoiden mahdollisuus kysyä. Veitola on uransa aikana kysynyt kysymyksiä kysymyksien perään. Nyt hän tasaa tilit ja antaa lukijoiden esittää kysymykset ja asettuu itse vastaajan rooliin. Mikään aihe ei ole kielletty ja Veitola pyrkii vastaamaan vaikeisiinkin kysymyksiin parhaansa mukaan.
Kirjassa Veitolalta kysellään niin arjesta, työstä, vanhemmuudesta, rakkaudesta, uskonnosta ja mielenterveydestä. Veitolan ajatusten kautta myös lukija pääsee pohtimaan mitä itse vastaisi kysymyksiin. Vastaukset ovat rehellisiä ja suoria. Ainoastaan joidenkin, julkisuudesta tunnettujen henkilöiden esittämissä kysymyksissä on kysyjän henkilöllisyys paljastettu. Muuten kysymykset ovat anonyymejä.

Veitola oli myös Helsingin Kirjamessuilla ja hänen haastatteluaan suuntasin minäkin kuuntelemaan. Veitola kertoi kirjan kirjoittamisesta ja siitä kuinka meidän tulisi aina voida kysyä kaikesta toisiltamme. Vastaaja voi päättää, haluaako vastata, mutta kysymisen pitäisi olla aina sallittua. Yhdyn Veitolan ajatukseen. Kysymällä viemme asioilta stigmaa ja mystisyyttä. Kun uskallamme kysyä, osoitamme kiinnostustamme ja pystymme vaihtamaan ajatuksia. Kirjan kirjoittamisesta kertoessaan hän mainitsi kuinka yllättävän vaikeaa oli alkaa vastata kysymyksiin, joiden kysyjää ei tiennyt. Ei tiennyt millainen ihminen kysyy ja miksi. Veitola ei valinnut kirjaan tulevia kysymyksiä itse, jotta hän ei päässyt valitsemaan mihin haluaa vastata.

Kirja on myös visuaalisesti hieno ja persoonallinen. Eri aihealueita käsittelevä kappaleet ovat sivuiltaan eri väriset. Kysymysten lomassa on myös kuvia Mariasta ja erilaisista installaatioista. Olin säästänyt fyysisen kirjan ostamisen Kirjamessuille, jotta saisin siihen Veitolan omistuskirjoituksen. Vielä samana iltana ahmin teoksen uudelleen. Äänikirjana teoksella oli kuitenkin erityistä iskuvoimaa, lukeehan Maria tämänkin kirjansa itse.
Mielestäni Toisinpäin jatkaa Veitola teoksen luomaa persoonallista tietä. Tekstistä paistaa Marian persoona ja ilahduttavaa päästä kurkistamaan jonkun ajatuksiin näin avoimesti. Kaikki me pyörittelemme samoja ajatuksia ja ongelmia, mutta saatamme ajatella olevamme yksin. Vaikka kirjassa käsitellään vakavia ja suuriakin asioita, saa sen parissa myös nauraa ja todeta "ei vitsi, minä teen aivan samoin!"

Maria Veitola: Toisinpäin
Johnny Kniga, 2019

Onko tällaisiakin kirjoja?

Kun Minna Rytisalon Rouva C. viime vuonna julkaistiin, tiesin heti että se on laitettava lukulistalle - eikä siis mihinkään lukulistan pohjalle monen kymmenen kirjan listan jatkeeksi, vaan nostettava ylemmäs, että se varmasti tulee luettua. Kirja oli kuitenkin niin suosittu, että se oli kirjastoissa koko ajan menossa, eivätkä pitkät jonotusajat tuntuneet houkuttelevilta. Juttu jäi, mutta Rouva C. nousi listalla ylemmäksi vähän kerrallaan.

Vähän aikaa sitten ostin hetken mielijohteesta Rytisalon esikoiskirjan, Lempi (Gummerus 2016), ja luin sen yhdeltä istumalta lähes henkeä haukkoen. Voiko tällaisia kirjoja oikeasti olla? Lempi oli jotenkin niin kertakaikkisen tyhjentävä ja puhdistava lukukokemus, että Rouva C. nousi automaattisesti aktiiviseen etsintään, eikä aikaakaan kun se jo suorastaan huusi minua korkeakoulukirjaston uutuushyllystä.

Olen aina ollut todella kiinnostunut Minna Canthista ihmisenä, naisena, historiallisena henkilönä. On upeaa, että hänestä löytyy nykyisin niin paljon kirjallisuutta, ja niin monesta näkökulmasta kirjoitettuna. Itselleni Rouva C. oli kuin suora näkymä Canthin omaan aikaan, omiin maisemiin ja paikkoihin ja mieleen. Rytisalo on onnistuneesti osannut kuvata maailmaa sellaisena, kuin sen aikalaiset ovat luultavasti nähneet - tätä mieltä olin jo Lempiä lukiessani. Mikä onkaan parempaa, kuin kiehtova historiallinen henkilö ja taitava kirjailija, joka osaa herättää hänet henkiin, hyveineen ja vikoineen?

Rouva C. kertoo nimenomaan Canthista naisena, vaimona ja äitinä, myös tyttärenä ja sisarena. Se kertoo hänen tuskastaan mahtua siihen muottiin joka naiselle hänen aikanaan annettiin, joka naiselle vieläkin välillä annetaan, liian pienenä ja väärän muotoisena. Kirjan edetessä lukija tuskastuu Minnan kanssa yhdessä ihmisten mielipiteistä, yhteiskunnan odotuksista, toisista naisista, jotka tuntuvat lammasmaisina vain tyytyvän osaansa osaamatta tavoitella sen enempää.

Toki oli otettu taiteilijanvapauksia - totta kai oli, ei tällaista kirjaa kirjoiteta pitäytymällä pelkissä faktoissa. Sisälläni asuva pieni historianörtti olisi näistä vapauksista saattanut pahastua, mutta Rytisalo on onnistunut luomaan niin soljuvan ja yhtenäisen kokonaisuuden, että ei siinä lukija oikeasti pysähdy miettimään, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Ja faktahan on sekin, että emme me tiedä, kuinka paljon miesten kirjoittamassa historiassa on jäänyt sanomatta sitä muovanneista naisista. Ties vaikka totta olisi enemmänkin kuin arvaammekaan.

On helppo sanoa, että Rytisalo on mielestäni yksi parhaita suomalaisia nykykirjailijoita. Hänen tapansa asettaa sanat sopiviksi lauseiksi resonoi jossain todella syvällä miellyttävällä tavalla. En malta odottaa, mitä hän kirjoittaa seuraavaksi.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018

Puheenvuoro niille, joilla ei sitä ole.

Olen lukenut Salmen ja Koutaniemen Ilopangon vankilan naiset -teoksen pari vuotta sitten ja vaikutuin siitä jo tuolloin. Päätin lukea kirjan uudelleen osana Seinäjoen Kaupunginkirjaston lukuhaastetta ja pidin kirjasta aivan yhtä paljon kuin ensimmäisellä lukukerralla. 

Ilopangon vankilan naiset vie lukijan El Salvadorin naisvankilaan. Kirjassa on Maija Salmen tekemiä haastatteluja Ilopangon pahamaineisen vankilan entisiltä ja nykyisiltä vangeilta. Tarinoita elävöittämässä on Meeri Koutaniemen upeita mustavalkoisia valokuvia naisista ja vankilan arjesta. 

Kuten El Salvadorin useimmissa vankiloissa, myös Ilopangon naisvankilassa kärsitään tilanpuutteesta ja huonoista oloista. Ruoka on huonolaatuista, hygieniatuotteista on pulaa wc-paperista lähtien, eikä kaikille vangeille ole sänkyä. Epähygienisissä oloissa taudit leviävät ja arki on pitkälti riippuvainen vierailijoiden mukana tuomista tuliaisista.

Jo vapautuneiden ja vielä tuomiotaan kärsivien naisten tarinat ovat sydäntä raastavaa luettavaa. Huonot lähtökohdat, köyhyys ja sekaantuminen jengiin on ajanut naiset rikoksen tielle tai he ovat joutuneet sijaiskärsijäksi jonkun toisen rikoksesta. El Salvadorin oikeusjärjestelmä toimii hitaasti ja osa naisista odottaa edelleen lopullista tuomiotaan jakaen vankilan jo tuomittujen kanssa. Osa naisista on tuomittu syyttöminä ja ilman hyvää asianajajaa, he istuisivat pitkiä tuomioitaan varmasti vieläkin, vain koska olivat väärässä paikassa väärään aikaan.

Suurin osa haastatteluista on tehty useammalla tapaamisella ja naiset toivottivat Salmen ja Koutaniemen tervetulleiksi koteihinsa. He halusivat saada tarinansa kuuluviin ja kertoa vankilan epäinhimillisistä oloista ja huonosta kohtelusta. Järkyttävintä ja surullisinta kirjassa on keskenmenosta murhaan tuomittujen naisten tarinat. El Salvadorissa aborttilainsäädäntö on yksi maailman tiukimmista. Abortti on laiton jopa tilanteissa joissa nainen on joutunut raiskauksen uhriksi tai vaikka raskaus uhkaisi äidin henkeä. Myös keskenmenosta voi joutua oikeuden eteen, jos katsotaan, että keskenmeno on äidin aiheuttama. On siis lääkärin käsissä, tuomitaanko keskenmenon saanut, sairaalan tullut nainen vankilaan. Mikäli lääkäri katsoo, että lapsi on menehtynyt vasta syntymänsä jälkeen, voi äiti saada tuomion jopa harkitusta murhasta. Vaikka erinäiset ihmisoikeusjärjestöt ajavat näiden, oman lapsensa murhasta tuomittujen naisten puolesta taistelemista, on tilanne osan kannalta täysin toivoton. 

Teos on vaikuttavaa luettavaa ja elämänmakuisen tekstin lomassa Koutaniemen aidot kuvat ovat kerta kaikkiaan upeita. Kuten aiemmalla lukukerralla, en tälläkään kertaa pystynyt laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin lukenut sen kokonaan. Lukemisen jälkeen haluaa vielä palata kuvien pariin ja todella tarkastella niitä ja niiden tunnelmaa. 

Kirja kertoo niiden tarinoita, joiden elämää on aina värittänyt epätoivo ja taistelu aivan kaikesta. Osa on viettänyt vankilassa vuosia ja vuosia, osa kasvattaa vankilassa syntyneitä lapsiaan kaltereiden takana. Perhe on saattanut hylätä tuomioillaan sukunsa häpäisevät naiset. Epävarmuus tulevasta ja elämästä vapaudessa on pelottavaa ja osalle vielä kaukainen haave. Lähes kaikki kirjassa esiintyvät naiset kiittävät selviytymisestään Jumalaa. He luottavat, että kaikki on osa suurempaa suunnitelmaa ja toivo pitää heidät kiinni elämässä vaikeissa olosuhteissa. 

Ilopangon vankilan naiset on ehdottomasti se kirjahyllyni teos, jonka pariin tulen tasaisin väliajoin palaamaan!

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

Like 2017

Terveisiä Vihervaarasta

Joskus ehkä kymmenenvuotiaana minulle annettiin käteen Annan nuoruusvuodet -kirja ja sanottiin että "lue tämä sarja, tykkäät varmasti". Mummulta löytyi koko sarja siistissä rivissä hyllyltä, ja koska luin siihen aikaan muutenkin jo tosi paljon, ryhdyin totta kai innokkaana urakkaan. Kuitenkin ennen ensimmäisen kirjan puoliväliä turhaannuin hitaaseen tempoon ja ehkä vähän myös Annaan, josta en ihan kamalasti välittänyt hahmona, enkä sitten enää viitsinyt edes yrittää seuraavaa osaa. Siirryin Runotyttö-kirjoihin ja rakastuin, ja Anna-kirjat unohtuivat yli kymmeneksi vuodeksi kokonaan.

Nyt viime keväänä löysin neljä ensimmäistä Anna-kirjaa Storytel-äänikirjasovelluksesta ja päätin antaa uuden mahdollisuuden - ja kas kummaa, aika oli tehnyt tehtävänsä, tai sitten tarina upposi minuun paremmin valmiiksi luettuna. Kumpi lie ollut syynä, mutta mummuni on ainakin tyytyväinen, kun nyt vihdoin olen päässyt Vihervaaran Annan maailmaan sisälle. (Fakta: mummuni nimi on Anna, ja siksi Anna-kirjat ovat aina olleet hänen erityisiä suosikkejaan.) Kaikki osat eivät kuitenkaan löytyneet äänikirjoina, mutta tällä kertaa lukeminenkin sujui paljon aikaisempaa helpommin.

Ensimmäiset kolme osaa olivat oikeastaan tosi miellyttävää luku-/kuuntelukokemusta. Juoni ei ollut liian monimutkaista (kuten nyt ehkä pystyi odottamaan), hahmoja oli sopivasti ja tapahtumat soljuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi kirjat ovat vedonneet jo niin moneen sukupolveen, sillä onhan koko sarjan miljöö kerrassaan lumoava, ja Annan päiväunet ovat niin suloisia ettei niille voinut olla välistä nauramatta ääneen. Jätän ehkä juonen referoimisen sikseen, sillä kirjojen sisältö lienee tuttua monille, ja suoraan sanottuna kirjat ovat niin täyteen pakattuja ettei niitä oikein helposti pystyisi tiivistämäänkään.

Loppujen lopuksi kun pääsin neljänteen ja viidenteen kirjaan asti, alkoi vähän tuntua että kirjat toistavat itseään. Voi olla, että tämä johtui omasta suhtautumisestani kirjoihin, tai sitten tarina ei vain yksinkertaisesti kestä nopeaa yhtäjaksoista läpilukua. Mikä lienee ollut syynä, mutta loput kirjoista eivät enää kolahtaneet minuun samalla tavalla.

Totta kai hahmojen luonnollista kehitystä oli ihanaa lukea, ainahan se on. Ja ympäristön kuvauksissa oli jotain todella satumaista, ja uudet hahmot joita esiteltiin pitkin matkaa toivat mukavaa lisäväriä. Pakko silti myöntää, että viimeiset kaksi kirjaa kahlasin läpi lähinnä ajatuksella, että onhan nämäkin nyt luettava kun luin nuo kaikki muutkin.

(Älkää kertoko mummulleni etten tykännyt lopuista kirjoista niin paljon kuin ensimmäisestä. Ei tuoteta pettymystä.)

Saattaa kuulostaa siis kummalliselta, mutta Anna-kirjat olivat minulle aika raskas lukukokemus, ja minulla meni siinä lähes koko kesä, kun luin aina kaikkea muuta samaan aikaan. Vaikka sarja ei kokonaisuutena tehnyt valtavaa vaikutusta (en ehkä ollut enää varsinaista kohderyhmääkään), niin kyllä Vihervaaran Anna silti teki minuun nyt aika lähtemättömän vaikutuksen. Seuravaksi varmaan tutustun kirjoihin perustuvaan Netflix-sarjaan Anna, A lopussa.

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet, Anna opettajana, Anna omassa kodissaan, Annan perhe, Sateenkaarinotko, Kotikunnaan Rilla

Mittaammeko onnellisuutta tykkäyksillä?

Kävipä kesällä niin onnellisesti, että löysin lompakostani kirjakaupan lahjakortin, jolla oli vielä saldoa. En ymmärrä miten olen voinut olla niin huolimaton, yleensä kun lahjakortti tulee käytettyä heti ja kokonaan. Alennukset ja lahjakortti saivat vihdoin ostamaan kirjan, jota olin hypistellyt useammin kuin kerran pitkin kesää.

Holly Bourne oli minulle uusi tuttavuus. Katsokaa miten onnellinen olen puhutteli minua ennen kaikkea nimensä vuoksi. Kirjan päähenkilö Tori Bailey on kirjoittanut suositun kirjan ja jakaa sosiaaliseen mediaan elämäänsä; inspiroivia ajatuksia arjesta sekä kuvia täydellisestä parisuhteestaan. Todellisuus on kuitenkin toinen. Kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja hankkivan lapsia. Mitä keskustella ystävien kanssa jotka tuntuvat olevan täysin eri elämäntilanteessa? Miten pitää yllä kulissia, että kaikki on täydellistä ja vaivatonta?

Katsokaa miten onnellinen olen on Bournen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Hänen muu tuotantonsa on suunnattu nuorille aikuisille. Kirja käsittelee paitsi kolmekymppisen naisen kipuilua iän mukana tuoman muotin kanssa, myös sosiaalista mediaa ja sen käyttöä. Minuun kirjassa iski juuri Torin jo riippuvuutta muistuttava suhde sosiaaliseen mediaan. Kuvaa lavastetaan ja asetellaan laskelmoivasti, mutta lopputuloksen tulee olla huoleton, "I woke up like this" tyyppinen puolivahingossa napattu otos arjesta. Julkaisun jälkeen tarkkaillaan silmä kovana tykkäyksiä ja kommentteja joiden päälle omaa hyvää oloa rakennetaan. Vaikka elämä tuntuu kaatuvan päälle, on ennen kaikkea tärkeintä, että kulissi näyttää ulospäin täydelliseltä. 

Koska kirjan muut teemat eivät välttämättä ole omassa elämässä tai lähipiirissä tällä hetkellä ajankohtaisia, takerruin juuri kirjan ajatuksiin sosiaalisesta mediasta. Aloin miettiä myös omaa käyttäytymistäni ja suhtautumistani someen. Tänä päivänä olisi helppoa hukkua kaikkien julkaisujen sekaan ja vain vertailla itseään loputtomasti täysin tuntemattomiin ihmisiin maailman toiselta puolelta. Tykkäykset lämmittävät taatusti kaikkien mieltä, muillehan kuvat someen jaetaan. Kuten Tori, harva pystyy arjessaan kuitenkaan elämään omien inspiroivien ajatusten mukaan ja lopulta julkaisujen päivystäminen ja vertailu käy vain oman mielenterveyden päälle. 

Kirja oli mielestäni sopivaa, nopealukuista kesälukemista. Mielestäni oli nerokasta jakaa kirjan luvut yhdeksään kuukauteen. En voi silti sanoa että olisin hurahtanut kirjaan niin täysin, että olisin lukenut sen yhdeltä istumalta. Koska kirja käsittelee myös sosiaalista mediaa, on tekstin seassa Torin sähköposteja ja ystävien some päivityksiä. Tällainen asettelu ei ole koskaan iskenyt minuun, ei tässäkään teoksessa. Tekstin seassa olevat kuvat ja kommenttikentät jostain syystä enemmän häiritsevät, kuin elävöittävät lukukokemustani. 

Ehkä koska kirja oli niin nopealukuinen, ei se jättänyt loppujen lopuksi minuun sykähdyttävää vaikutelmaa. Tunsin kyllä sympatiaa Toria kohtaan ja halusin tietää mihin kaikki päättyy, mutta samalla kirja jätti minuun hiukan mitäänsanomattoman vaikutelman. Ehkä minun täytyy lukea Holly Bournen muutakin tuotantoa ennen kuin voin päättää pidänkö hänen tyylistään. 

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Gummerus, 2018

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2019

Joku on ehkä huomannutkin tuossa sivussa listan kirjoista, joita olen lukenut Seinäjoen kaupunginkirjaston tämän vuoden lukuhaasteeseen, ja olen varmaan joissakin postauksissa siitä enemmänkin maininnut. Nyt on kuitenkin haaste täytetty ja lomake palautettu, joten on aika kääntää nokka kohti muuta luettavaa. Sitä ennen ajattelin kuitenkin nostaa pari kirjaa, jotka haasteen varjolla luin, sekä jakaa muutenkin ajatuksiani haasteesta yleisesti.

Haasteen ideanahan oli tosiaan tänä vuonna lukea 25 kirjaa 25 eri maasta. Haasteen rajoitukset ovat siis aika väljät - ja ensimmääiset 5-6 kirjaa tulivatkin ihan heittämällä ilman, että minun tarvitsi mitenkään erityisemmin lähteä etsimään uutta luettavaa haastekiikarit nenällä. Loppujen lopuksi en joutunut haasteen kanssa varsinaisesti lukkoon missään vaiheessa, vaikka kaikki sitä varten lukemani kirjat eivät olleetkaan aivan mieluisia. Jos pitäisi arvostella haastetta itsessään, antaisin sille varmaan vahvat neljä tähteä viidestä.

Tämän haasteen avulla olen siis päässyt nojatuolimatkoille ympäri maailman, ja olen samalla tutustunut moneen sellaiseen upeaan teokseen, joita en luultavasti olisi ilman haastetta edes löytänyt. Yksi näistä on ehottomasti Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka, josta jo kerroinkin enemmän aikaisemmassa kirjoituksessa. Kirja nousi tosi helposti ja nopeasti yhdeksi tämän hetken ehdottomista suosikeistani.

Toinen upea uusi tuttavuus haasteen myötä on Markus Zusakin Kirjavaras, josta myös mainitsin lyhyesti samassa yhteydessä parin muun kirjan kanssa. Tämä oli toki muutenkin jo omalla lukulistalla eikä sen lukeminen siis ollut mitenkään puhtaasti tämän lukuhaasteen ansiota, mutta ehkä haaste toimi jonkinlaisena viimeisenä sysäyksenä viimein napata kirja käteen ja aloittaa. Olen jo ehtinyt suositella Kirjavarasta todella lämpimästi vaikka ja kenelle omassa lähipiirissä sekä lukea osittain uudestaan itsekin (tiedän, paha-paha, kun on miljoona muutakin kirjaa odottamassa, mutta joskus pitää vähän hemmotella itseään - lukemisenhan kuuluu olla mukavaa). Ehdoton top3-kirja.

Ja pakkohan tässä on vielä mainita, että luin haastetta varten uudelleen Anne Frankin päiväkirjan. Viimeksi luin kirjan melkein viisi vuotta sitten ihan erilaisessa elämän- ja mielentilassa, mutta aina se kolahtaa ihan yhtä kovaa.

Valitettavasti kuitenkin nopeasti laskettuna noin puolet kirjoista, jotka itselleni valikoituivat haasteen lukemistoon, eivät oikein sykähdyttäneet. Näin ollen en ole niistä edes saanut mitään kirjoitettavaa tänne blogin puolelle, ja sekös harmittaa. Mutta koen ettei olisi ollut mitään järkeä alkaa keksiä mielipiteitä sellaisista teoksista, jotka eivät niitä luonnollisesti herättäneet. Jos nyt aloittaisin haasteen alusta, valitsisin siihen ehkä kirjoja vähän eri perusteella kuin nyt tein (lue: haahuilin kirjastossa ilman suunnitelmaa kunnes silmään pisti ohuehko tai kauniin värinen kirja). Tästä viisastuneena siis seuraavaan haasteeseen!

Laitan tähän loppuun koko listan haasteeseen luetuista kirjoista, jos vaikka joku tarvitsee vinkkiä omaa suoritustaan varten.

**

RANSKA - Sanna Tahvanainen: Pikkumusta
SUOMI - Eeva-Liisa Manner: Tämä matka
YHDYSVALLAT - Katja Kettu: Rose on poissa
ISO-BRITANNIA - Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
JAPANI - Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä
VIRO - Mehis Heinsaar: Herra Paulin aikakirjat
KANADA - L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
RUOTSI - Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
ITALIA - Umberto Eco: Numero Zeron tapaus
VENÄJÄ - Rosa Liksom: Hytti nro 6
BRASILIA - Paulo Coelho: Maktub
KREIKKA - Madeline Miller: Akhilleen laulu
HOLLANTI - Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
LIBANON - Amin Maalouf: Valon puutarhat
SAKSA - Markus Zusak: Kirjavaras
TANSKA - Knud Romer: Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa
BOTSWANA - Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1
CHILE - Hermàn Rivera Letelier: Elokuvankertoja
KIINA- Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
ESPANJA - Helena Sinervo: Runoilijan talossa
MAROKKO - Nedjma: Manteli
ISRAEL - Amos Oz: Kuolemaan asti
SENEGAL - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista
INTIA - Kishwar Desai: Pimeyden lapset
AUSTRALIA - Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin

Kesän rönsyilevä lukulista

"Kesällä on aikaa lukea." Näin huomaan ajattelevani lähes koko kevään ja siirrän kiinnostavia kirjoja arjen keskeltä odottamaan kesää. Ongelma vain on, että kesän vihdoin saapuessa lukulista rönsyilee suuntaan jos toiseen täysin hallitsemattomana. Kun loputtomaan listaan lisätään vielä tapani aloittaa uusi kirja edellisen ollessa vielä kesken, ei meinaa edes kesä riittää lukemaan kaikkea mitä haluaisi. Olenkin siis hyväksynyt tappioni ja nostanut listaltani muutamia kirjoja ylitse muiden. Ainakin nämä haluan lukea tänä kesänä loppuun:

Lue vihdoin loppuun: Gail Honeyman - Eleanorille kuuluu ihan hyvää 
Koska ahmin useampaa kirjaa samanaikaisesti, joukkoon mahtuu ikuisuusprojekteja, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta kesken. Eleanorille kuuluu ihan hyvää lukeutuu näihin kirjoihin. Aloitin kirjan jo hyvä tovi sitten mutta jostain syystä se jäi muiden kirjojen jalkoihin, vaikka ihastuinkin Eleanoriin ensimmäisistä sivuista alkaen.

Tietokirja: Mark Manson - Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan
Tämä kirja on kenties hiukan nurinkurinen tietokirja, jossa viihdearvo on ennen kaikkea tärkein. Sain kirjan lahjaksi ystävältäni ja vaikka kirja naurattaa alusta asti, on seassa aivan oikeita oivalluksia meistä ihmisistä. Tämän totisempaa tietokirjaa en tähän kesään kaipaakaan. Lisäksi kirja muistuttaa sävyltään jollain tavalla Antti Holman Auta Antti -podcastia, jonka vannoutunut fani olen. Vaikka kirja toimii käännettynäkin, olisi englanninkielinen alkuperäisteos varmasti värikkäältä kieleltään ja huumoriltaan vaikuttavampi.

Kannen perusteella ostettu: Philip Teir - Tällä tavalla maailma loppuu
Minun ei pitäisi käydä kirjakaupoissa. Ei siis ollenkaan. Aina mukaan tarttuu jotain, varsinkin jos tarjolla on alennuslöytöjä. Tämä kirja lukeutuu näihin löytöihin ja nappasin sen mukaan ennen kaikkea silmää miellyttävän kannen perusteella. (Tämä on tietysti hyvä mainita ja olla näyttämättä kantta.) Kuitenkin kannen lisäksi kirjassa kiehtoi jopa absurdilta kuulostava juoni. Perhe viettää kesää huvilalla ja yt-neuvottelujen ikävän lopputuloksen salaava perheenisä Erik tutustuu naapurin ekopessimistien yhteisöön, joka on päättänyt Maitolahden olevan oiva paikka odottaa maailmanloppua. Mikä sopisi paremmin kesälukemiseksi, kuin kirja, jossa selvitellään mökkinaapureiden ihmissuhdesotkuja?

Kirjaston hyllystä napattu: Annamari Marttinen - Korsetti
Kävin kirjastossa kesäkuussa ja törmäsin Seinäjoen kaupunginkirjaston Pride-hyllyyn. Varsinaisesti ei voi ehkä puhua hyllystä, vaan kenties pienestä valikoimasta nostoja. Noista nostoista nappasin mukaani Annamari Marttisen Korsetin. Teos muistutti minua takakannen perusteella David Ebershoffin romaanista Tanskalainen tyttö. Pauli suostuu tyttöystävänsä pelleilyyn ja antaa pukea itsensä naiseksi. Pukuleikin seurauksena alkaa vaikea tie Paulin oman naisellisuuden tunnistamiseksi.

Hurahdin: Svetlana Aleksijevits - Tsernobylista nousee rukous
Seurasin muiden hehkutusta HBO:n minisarjasta Chernobyl. Lopulta otin ilmaisen kokeilukuukauden ja ahmin sarjan vajaassa vuorokaudessa. Sarja oli mielestäni loistava ja heti sen katsottuani halusin lukea aiheesta lisää. Lukemista etsiessäni vastaan tuli Tsernobylista nousee rukous, joka on voittanut kirjallisuuden Nobelin 2015. Kirja kertoo ydinvoimalaonnettomuuden uhreista. Se antaa äänen niille, jotka on unohdettu. Se antaa äänen pelolle, vihalle, surulle ja neuvottomuudelle mutta myös toivolle.

Fantasia: J. K. Rowling - Harry Potter ja viisasten kivi
En ole suuri fantasiakirjallisuuden fani. En ole myöskään Harry Potter fani. Suhtautumiseni Pottereihin on kuitenkin aina ollut melko neutraali, enhän voi lukematta sanoa niistä mitään. Joskus olen jopa harmitellut, etten ole mukana siinä valtavassa, maailman laajuisessa innostuksessa, jota kirjat ovat saaneet aikaan. Tänä kesänä kuitenkin päätin korjata syntini ja vihdoin tutustua velhojen maailmaan. Otin haasteen vastaan innostuneena ja jopa yllätyin kuinka nopeasti kirjan maailma imaisi mukaansa. Koska fantasia ei kuitenkaan ole se omin genre, on kirja edelleen kesken mutta loppuun aion sen tänä kesänä päästä. Saa nähdä tartunko seuraavaan osaan heti, vai löytyykö se ensi kesän lukulistalta.

Nimen perusteella valittu: Holly Bourne - Katsokaa miten onnellinen olen
Kirjan nimi herätti kiinnostukseni heti kun kuulin sen. Se sopii mielestäni nykypäivään ja ihmisten tarpeeseen elää mahdollisimman onnellista elämää. Sosiaalinen media pitää yllä tiettyä illuusiota ja muottia onnelliselle elämälle. Mitä jos ei koe sopivansa siihen muottiin jonka yhteiskunta sinulle asettaa? Kirja pääsi lukulistalle jo pelkän nimensä perusteella, mutta tarkempi tarkastelu vain vahvisti sen sijoituksia. Tämä täytyy saada lukea nyt ja heti!


Oletko sinä lukenut jo jonkin näistä kirjoista? Mitä sinun lukulistaltasi löytyy tänä kesänä ja onko lista pysynyt hallinnassa vai lähtenyt täysin käsistä?

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste osuu ja uppoaa mulle nyt jotenkin tosi hyvin - olen haasteen innoittamana tarttunut useampaan sellaiseen kirjaan, joihin en välttämättä olisi muuten kahta kertaa vilkaissut ja jotka ovatkin sitten olleet ihan uskomattoman hyviä lukukokemuksia. Tässä yksi niistä!

Lumikukka ja salainen viuhka on nimenä sellainen, josta ainakin itselleni tuli alkuun mieleen vain Neiti Etsivät ja muut lasten salapoliisikirjat. Kirjan luettuani nimessä on kuitenkin ideaa.

Kirja sijoittuu 1800-luvun Kiinaan, keisari Daoguangin valtakauden loppuun ja taiping-kapinaan. Kertoja ja toinen päähenkilöistä, maanviljelijän tytär Lilja, pääsee erinomaisen hyviin naimisiin kauniisti sidottujen ja surkastettujen jalkojensa (eli kultaisten liljojensa) ansiosta. Lilja solmii yhdeksänvuotiaana hyvin virallisen ja tiiviin elinikäisen ystävyyssuhteen samanikäisen Lumikukan kanssa, mikä myös nostaa Liljan perheen sosiaalista asemaa - laotong-suhteet ovat harvinaisia ja arvossa pidettyjä.

Jo kirjan alussa lukijaa saattaa vähän hirvittää, kun tyttöjen jalkojen surkastamisen prosessista kerrotaan kohtalaisen yksityiskohtaisesti. Tämä on vain yksi muoto, jolla naisia 1800-luvun Kiinassa alistettiin, ja nämä monet syvään juurtuneet tavat, käytännöt ja ajattelumallit luovat pohjan koko kirjalle. Naisilla ei muun muassa ole oikeutta tietää kodin ulkopuolisista "miesten maailman" asioista, joten he ovat kehittäneet oman kirjoituksensa, nu shu -merkistön, jolla he viestivät toisilleen naisten kamarista toiseen ja kylienkin välillä. Myös Lilja ja Lumikukka viestivät nu shun avulla, ja kaikkein tärkeimmät viestit he kirjoittavat salaiseen viuhkaansa, samaan, josta heidän tarinansa alkoi heidän ollessan yhdeksänvuotiaita.

Kirjan takakansitekstissä sanotaan, että Liljan ja Lumikukan tarina on "kurkkuakuristavan kaunis", ja jos sitä ehkä hieman ennen lukemista epäilinkin, niin nopeasti jouhuin kyllä sanani syömään. On käsittämätöntä lukea, miten toisenlainen on se maailma, jossa Lilja ja Lumikukka elävät, ja silti ihan täysin todellinen ja yhä joissain määrin nykyaikainen. Koko miljöö tuntuu ihan joltain fantasiamaailmalta, mutta perustuu oikeisiin tapahtumiin ja paikkoihin, ja henkilöhahmotkin ovat sellaisia, jotka ovat ihan hyvin voineet olla olemassa.

Lumikukka ja salainen viuhka on täynnä tunteita laidasta laitaan. Siinä on paljon kuolemaa (lasten ja vanhusten, terveiden ja masentuneiden ja kulkutautien riivaamien), perheen kunniaa ja häpeää, rakkautta omaan lapseen, lapsuudenperheeseen ja puolison perheeseen. Kirjassa on paljon kipua, mutta myös onnen aiheita. Kaikkein syvimmin itseäni kosketti Liljan ja Lumikukan välinen ystävyys kaikkine vaikeuksineen ja kuitenkin niin puhtaine tunteineen.

On pakko myöntää, etten näin syvästi tuntuvaa lukukokemusta osannut odottaa, kun kirjan hyllystä nappasin (kohtalaisen summamutikassa). Voi olla, että tämä jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa, ja kenties saa lukemaan enemmänkin Lisa Seen tuotantoa tai muuta samanlaista kirjallisuutta. Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, ja harkitsen vakavissani myös sen etsimistä käsiini.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
WSOY 2006

Vaivihkaa kuin valokuva kehitysaltaasta

Vietän tätä Eino Leinon, runon ja suven päivää järven rannassa nauttimassa Suomen suvesta - sekä sen väreistä että lämpötila- ja säävaihteluista. Menin ottamaan kirjasta kuvaa laiturille kun vielä paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, mutta silti kirja sai taustakseen kohtalokkaan synkät pilvet.

Mutta ehkä se oikeastaan sopiikin tähän. Kirja nimittäin kertoo Eeva-Liisa Mannerista ja hänen vaiheikkaasta ja ajoittain synkästäkin elämästään. Kyseessä on elämäkertaromaani, ja kuinka paljon siitä lopulta on totta ja kuinka paljon tarua jääköön niiden tietoon, jotka Mannerin elämää hänen mukanaan elivät. Tapahtumien todenperäisyys ei muuta sitä, että kirja on kaunis - sisältä ja ulkoa - ja että Helena Sinervo on osannut puhua sota-ajan ihmisestä, hänen ajatuksistaan, haaveistaan ja kaipuustaan sellaisella tunteella, että minäkin 2010-luvun lopussa sitä ymmärrän ja siihen samaistun.

Tutustuin Manneriin runoilijana ensimmäisen kerran tammikuussa, kun luin koulutehtävää varten 1950-luvulla julkaistun runoteoksen, Mannerin Tämän matkan. Rakastuin silloin Mannerin kirjoitustavassa johonkin, mitä en oikein osannut pukea sanoiksi, mutta jota olen etsinyt siitä lähtien. Löysin sitä jotain samaa myös tästä Sinervon kirjasta, mikä on minusta vain sopivaa, ja tavallaan ympyrä sulkeutuu siis tässä. Voin vain todeta, että Sinervo on onnistunut ottamaan Mannerin kynän käteensä ja kirjoittamaan sillä todella uskottavasti.

Runoilijan talossa kuuluu teoksiin, jotka ovat roikkuneet lukulistallani jo pitkään ja joihin olisi nähtävästi pitänyt tarttua jo paljon aikaisemmin - tämä nimittäin osui ja upposi. Kirjoitan usein lukiessani parhaita tai muuten ajatuksia herättäviä sitaatteja ylös erilliseen vihkoon, ja nyt tämän luettuani huomaan täyttäneeni kaksi kokonaista sivua, siis moninkertaisesti enemmän kuin kolmesta edellisestä lukemastani kirjasta yhteensä. Tässä yksi omista suosikeistani:

Kun radio ja sanomalehdet puuttuvat, kun puhutut sanat voi laskea sormilla ja ihmiskontaktit ovat kirjeiden varassa, minä lepää ja "itse" tulee näkyviin vaivihkaa ja mystisesti kuin valokuva kehitysaltaasta.

Kirja kertoo runoilijasta, mutta on paikoittain kuin runoutta itsekin. Se sai minut sekä nauramaan että itkemään, näkemään itseni ahdistuneessa ja masentuneessa Eeva-Liisassa ja hänen tuskassaan nähdä maailma siten kuin muut haluaisivat hänen sen näkevän.

Nyt menen lukemaan lisää runoja, mutta se on varmaa, että takaisin kaupunkiin päästyäni menen kirjastoon etsimään lisää Sinervoa ja Manneria.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Tammi 2004

Ylistys elämälle ja lahjakkuudelle

Jos uutisista seuraamani operaatio sai minut kuuntelemaan Mikko Paasin tarinan luolasukelluksesta, saivat uutiset ruotsalaisen toimittajan Kim Wallin kohtalosta kuuntelemaan tämän teoksen. Kirjan ovat kirjoittaneet Kim Wallin vanhemmat, Ingrid ja Joachim Wall. Ingrid on itse pitkän linjan toimittaja ja Joachim valokuvaaja. He halusivat kirjan avulla itse kertoa tyttärensä tarinan.

Kirjassa vanhemmat kertovat ylpeinä tyttärensä sinnikkyydestä ja lahjakkuudesta toimittajana. Hän työskenteli "kädet savessa" ja halusi kohdata ihmisiä heidän omassa ympäristössään. Myös näin hän toivoi kohtaavansa tanskalaisen keksijä Peter Madsenin tämän itse rakentamalla sukellusveneellä. Nopea rutiini keikka muuttuikin Kimin viimeiseksi ja nousi uutisiin ympäri maailmaa. Muistan seuranneeni uutisia epäuskoisena. Eihän tämä voi olla totta. Voiko tällaista edes tapahtua?
Sama tunne on Kimin vanhemmilla läpi kirjan. Luvuissa käydään läpi Kimin uraa opinnoista aina elokuuhun 2017. Tämän lisäksi kirjassa käsitellään vanhempien läpi käymää oikeusprosessia Madsenia vastaan. Ingrid ja Joachim perustivat Kimin nimeä kantavan säätiön, koska halusivat stipendeillä auttaa naistoimittajien työtä ympäri maailman. He halusivat, että Kimin nimi jää elämään.

Kirja on murheellista luettavaa. Läpi kirjan voi tuntea paitsi vanhempien valtavan ylpeyden tyttärestään, myös heidän ylitsepääsemättömältä tuntuvan surunsa. Pitkä epätietoisuus Kimin kohtalosta raastoi kaikkia, ennen kaikkea Kimin läheisiä. Kaikesta epätoivosta ja murheesta huolimatta teos on mielestäni myös vahva ja innostava kertomus nuoren naisen palosta tarinoiden kertomiseen ja ihmisten auttamiseen. Kim rakasti työtään ja oli siinä jo opiskellessa lahjakas. Hänen elämänsä ja uransa katkesivat liian aikaisin, mutta hänen vanhempiensa ansiosta hänen nimeään kantava stipendi auttaa muita toimittajia jatkamaan. Ingrid ja Joachim päättivät heti tragedian jälkeen, etteivät puhu toimittajille, eivätkä halua osallistua oikeudenkäynnin ympärillä riehuvaan mediapyöritykseen. He halusivat kertoa tyttärensä tarinan omilla ehdoillaan, sitten kun hetki olisi oikea. Heidän suurin päämääränsä oli kertoa Kimin tarina sellaisena kuin se on, jotta hänet muistettaisiin työstään eikä rikoksen uhrina. Tässä he onnistuvat mielestäni loistavasti! Kirja on mielestäni erittäin kaunis ylistys elämällä.

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat - Kim Wallin tarina
WSOY, 2019

Kesän alun lukemisia

Tiedättehän kaikki sen tunteen, kun koko kevään ajattelee ja odottaa, että "Kesällä mulla on aikaa lukea", ja "Sitten kesällä luen tämänkin", ja pino yöpöydällä vain kasvaa kasvamistaan - ja sitten se kesä tulee, ja kohta on jo heinäkuu, ja tajuat, ettet ole lukenut kuin ehkä yhden niistä kauan jo suunnitelluista kirjoista, jos sitäkään.

Juuri näin minulle taas tänäkin vuonna kävi. Kirjastosta lainattuja kirjoja notkuu hyllyssä toista kymmentä, omiakin on vielä monen vuoden takaa lukematta, ja silti ostin taas uusia. Olen toki lukenutkin, kirja viikossa -tahti on jatkunut tasaisena koko vuoden ja kesälläkin, mutta jotain syystä juuri ne kirjat, joita "pitäisi" lukea, eivät innosta.

No mitä sitten olen lukenut?

Valikoin tähän kuvaan kaksi jo luettua ja yhden yllätyslöydön, josta olen oikein erityisen innoissani. Tämä löytö on "Kätken kirjeesi patjani alle", joka sisältää Astrid Lindgrenin ja Sara Schwardtin kirjeenvaihtoa vuosilta 1971-2002. Kirja löytyi, kun kävimme Katrin kanssa kirjakaupan alennusmyynnissä, ja olen ennenkin todennut, että Katrin kanssa ei kirjakaupasta lähdetä tyhjin käsin. Niin ei tälläkään kerralla. Olen aina rakastanut Atrid Lindgreniä ja hänen kertomuksiaan, ja jotenkin tuntui että tämä kirja suorastaa hyppäsi syliini ja pyysi ostamaan.

Amin Maaloufin Valon puutarhat on kertomus Manista, persialaisesta profeetasta ja manikealaisuuden perustajasta. Kirja on väritetty ja mielikuvituksen avulla sävytetty kertomus hänen elämästään ja opeistaan. Se on kaunis, runollisin ilmaisuin kirjoitettu, ja tällaisen aikana, jolloin uskonnot sotivat toisiaan vastaan ja tuntuu, että uskotokuntiin kuulumisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä, Manin julistama "kauneuden uskonto" on kuin tuulahdus raikasta ilmaa. Kirjassa on kauniita henkilökuvauksia, pitkiä pohdintoja Valosta ja Pimeydestä, sekä monipuolista ajan kuvausta 200-luvulta, kristinuskon alkuajoilta ja monen muun uskonnon kukoistuskaudelta.

Kirjavaras on teos, joka minun on pitänyt lukea jo pitkään. Se kai lasketaan jo useammassa listauksessa klassikoksi, ja se löytyy "kirjoja, jotka sinun on luettava ennen kuolemaasi" -listoilta. Enkä yhtään ihmettele, miksi. Kirja on paitsi mielenkiintoisesti ja kauniisti kirjoitettu, myös tarinaltaan kantaaottava ja pysäyttävä. En ole kovin montaa toiseen maailmansotaan sijoittuvaa kirjaa lukenut, mutta niistä, jotka olen, tämä on ehdottomasti paras. Kirjavaras on 9-vuotias Liesel, jonka kasvattivanhemmat piilottelevat juutalaismiestä kellarissa samalla, kun Liesel itse lukee varastettuja kirjoja naapureille pommisuojassa. Kertojana kirjassa toimii itse kuolema - mistä jo voi päätellä, ettei kaikki pääty ihan niin hyvin kuin lukija haluaisi - jolla on Hitletrin vallan aikana tavallista enemmän töitä ja joka törmää Kirjavarkaaseen useammin kuin kerran.

Sen lisäksi, että olen lukenut nämä ja pari muutakin teosta, olen myös aloittanut noin kymmenkunta uutta. Saa nähdä, saanko niistä yhtäkään kesän aikana loppuun saakka. Toivotaan parasta!

Astrid Lindgren & Sara Schwardt: "Kätken kirjeesi patjani alle" - Kirjeenvaihto 1971-2002
WSOY, 2017

Amin Maalouf: Valon puutarhat
Gummerus, 2014

Markus Zusak: Kirjavaras
Otava, 2008

Uskomaton operaatio

Kuten niin monet muut, myös minä seurasin viime vuonna herkeämättä Thaimaan suurta operaatiota jalkapallojoukkueen pelastamiseksi Tham Luangin luolasta. Oli epätodellista, että niin epätoivoiselta ja mahdottomalta tuntuva operaatio päättyi niin hyvin. Kaikki  kaksitoista pelaajaa ja heidän valmentajansa saatiin ulos luolasta elossa. Muiden uutisten lisäksi seurasin myös kertomuksia suomalaisesta sukeltajasta, joka oli keskeisesti mukana operaatiossa. Koska olen suuri elämäkertojen ja tositarinoiden ahmija, otin Johanna Elomaan kirjan tietysti heti kuunteluun sen osuessa silmään.

Sukellus valoon avaa lukijalle millaisesta operaatiosta Thaimaan luolasukelluksessa todella oli kyse. Heti kirjan alusta alkaen lukija pääsee Mikko Paasin mukaan kaiken toiminnan keskelle. Välillä luvuissa palataan Paasin nuoruuteen ja rankkoihin kokemuksiin, jotka ovat seuranneet miestä aina viime vuosiin saakka. Luku luvulta operaatio etenee ja Paasille selviää kuinka keskeiseen osaan hän muiden vapaaehtoisten kanssa operaatiossa todella nousisi. Vaikka tiesin lukiessani kuinka operaatio on päättynyt, huomasin jännityksen kasvavan kun päästiin varsinaiseen sukellukseen ja poikien kuljetukseen. Kirjan tarkka kuvaus osoittaa kuinka vaikeissa oloissa sukeltajat työskentelivät. Operaatiossa oli kaikki ainekset katastrofiin. Koko teoksesta paistaakin Thaimaassa vallinnut valtava yhteishenki poikien pelastamiseksi.

Pidin siitä miten kirja oli koottu. Pelastusoperaation lisäksi lukijalle rakentui kuvaa Paasista. Kirjassa ei kuitenkaan keskitytty liikaa menneeseen vaan pääpaino oli Tham Luangin luolastossa, jonne suunnattiin ensimmäisistä luvuista lähtien. Itse en ole koskaan tutustunut sukeltamiseen, vielä vähemmän luolasukellukseen. Paasi kuvailee laitteistoa ja olosuhteita tarkasti, mutta tavalla, jonka ymmärtää myös lukija, joka ei ole koskaan sukeltanut uimahallia hurjemmissa olosuhteissa. Kirjaa kuunnellessa herkistyi ihmisten vilpittömästä halusta auttaa oman hengen uhalla ja kuunnellessa pääsi elävästi paikalle luolastoon jännittämään. Teos oli kuunneltu parissa päivässä ja itselleni teos oli innostava ja motivoiva kokemus. Tuntuu, että tähän aikaan kuuluu ihmisten välinpitämättömyys ja itsekkyys. Ainakin siitä puhutaan jatkuvasti. Siksi on mielestäni upeaa, että hädän hetkellä me edelleen puhallamme yhteen hiileen ja on upeaa, että maailmasta löytyy Paasin ja muiden operaatioon osallistuneiden kaltaisia ihmisiä. Mielestäni on tärkeää, että näistä ihmisistä kirjoitetaan.

Johanna Elomaa: Sukellus valoon - Mikko Paasi ja uskomaton pelastusoperaatio
Otava, 2018

Mitä kukin pakenee

Ja jälleen kiitos koulutehtävän, löysin loistavan kirjan! Päätin tarttua vihdoin Sofi Oksasen paljon puhuttuun ja palkittuun Puhdistukseen! En ole aiemmin tutustunut teokseen enkä aiemmin olisi ehkä ollut valmis sitä edes tekemään. Tiesin ennestään ainoastaan sen,  ettei Puhdistus ole mikään kevyt lukukokemus. 

Kirjan kantava teema on mielestäni pakeneminen. Lukiessa herää ajatus mitä kaikkea me ihmiset pakenemme ja millä tavalla. Kirjan päähenkilöt Aliide ja Zara pakenevat molemmat mutta vain eri tavalla. Aliide pakenee menneisyyttään ja muistojaan Viron miehityksen ajalta. Zara pakenee konkreettisesti hänet prostituutioon pakottaneita miehiä.

Aluksi olin hiukan skeptinen. Askelmerkkejä tapahtumille ja henkilöille asetellaan alussa pitkään ja lukiessa menee hetki ennen kuin pääsee kirjan rakenteeseen sisälle. Näkökulmasta ja ajasta hypitään tiuhaan. Jos malttaa ja jaksaa lukea, Oksanen palkitsee sinnikkään ja huomaamattaan lukija sukeltaa tarinaan, eikä kirjaa pysty laskemaan käsistään. Luku luvun perään Aliiden ja Zaran pakenemiselle kerrotaan enemmän taustaa ja syitä. He edustavat eri aikoja mutta heidän kokemuksensa sivuavat toisiaan yllättävän paljon. Aliide näkee Zarassa omia arpiaan ja kokemuksiaan ja juuri Zaran läsnäolo nostaa pintaan Aliiden syvälle haudatut traumat. 

Oksasen tapa kirjoittaa on suora ja kaunistelematon, eikä hän päästä lukijaa helpolla. Puhdistus on alunperin kirjoitettu näytelmäksi ja sen mielestäni näkee myös romaanista. Jokainen luku voisi olla kohtaus näytelmästä ja luvun loppuessa voi melkein nähdä valon laskevan ja jälleen nousevan, kun uusi luku alkaa.

Kirjan loppu Zaran tarinan osalta oli itselleni pienoinen pettymys. Koko teoksen ajan jännitystä kasvatetaan ja kasvatetaan ja lukija odottaa Zaran kanssa yhtä pelokkaana ratkaisua. Tämä odotus ei mielestäni päässyt aivan arvoiseensa päätökseen. Aliiden tarinan loppu oli toisaalta täysin yllättävä lukijalle. Alusta alkaen lukija aistii, että Aliidella on jotain kipeää ja merkittävää menneisyydessään, mutta itse en osannut odottaa kaikkea sitä, mitä teoksen lopussa paljastui. Kirjan rakenne on kerrassaan nerokas ja viimeinen luku, Viides osa kääntää asetelman täysin. Kirjan ahmittuani meinasin aloittaa sen heti uudestaan niillä tiedoilla, jotka kirjan loppu lukijalle tarjosi. 

Kirja oli yksi järisyttävimpiä lukukokemuksiani tälle vuodelle. Olen useammassa julkaisussa maininnut teoksen jotenkin merkittäväksi tälle kirjavuodelleni, mutta en välitä siitä, sillä tämä tilanne todella on. Olen tarttunut onnekseni hyvin erilaisiin teoksiin ja löytänyt jo nyt uusia suosikkeja ja inhokkeja. Puhdistus on ehdottomasti suosikkien puolella! Lukukokemuksen jälkeen on mieli hetken täysin tyhjänä ja sitten sinne pursuaa niin paljon ajatuksia, että niitä on vaikea jäsennellä. Teos vihastuttaa ja ihastuttaa, itkettää ja naurattaa. On myös hienoa, että Viron lähihistorian synkistä ajoista on kirjoitettu romaani. Puhdistuksen myötä ihastuin Oksasen kerrontaan niin paljon, että palauttaessani Puhdistuksen, kirjastosta tarttui mukaan Stalinin lehmät ja Norma. Voisi siis ehkä sanoa, että Oksanen vei mennessään!

Sofi Oksanen: Puhdistus

WSOY, 2008

Uskotko rakkauteen?

Toukokuun alussa postiluukustani tipahti ihaninta postia aikoihin: Sanna Lampelan omakustanne Ja silti uskon rakkauteen. Olin kuullut kirjasta Lampelan Instagramin kautta, ja heti tilaisuuden tullen sen häneltä tilasin. Nyt kirja on jo luettu useampaan kertaan kannesta kanteen, enkä malttaisi siitä vieläkään päästää irti.

Ja silti uskon rakkauteen on teos, joka on samalla sekä runokokoelma, romaani että päiväkirja. Se on rohkea kuvaus siitä, millaista on kaivata ymmärtämättä, löytää omat tunteet ja kadottaa toisen, ja jatkaa elämää kaikesta tästä huolimatta. Koko teos tuntuu äärimmäisen henkilökohtaiselta alusta loppuun, ja samalla se on todella samaistuttava. Se nostattaa tunteet pintaan välittämättä siitä, missä sitä luet.

Lampelan tyyli kirjoittaa vapaamittaa on ainakin omasta mielestäni aika hypnoottinen. Kirja on lopulta yksi iso kokonaisuus, kertomus yhden ihmisen kokemuksista, mutta se on jaettu pienempiin osiin. Yksittäisiä runoja teoksessa ei varsinaisesti ole, vaikka teksti voisi siltä aluksi vaikuttaa, vaan jokainen ajatus jatkuu seuraavaan luontevasti. Lukiessa tulee melkein olo kuin kuuntelisi keskustelua, sen sijaan että lukisi kirjaa.

Teos on todellakin mukaansatempaava, sillä sen lukee helposti yhdellä istumalla läpi. Kuitenkin ainakin minun piti lukea se vielä pari kertaa uudestaan ennen kuin sain siitä irti puoliakaan. Olen varma, että tässä on teos johon tulen palaamaan vielä useaan otteeseen - ja se onkin saanut jo kunniapaikkansa yöpöytäni kirjapinossa.

(Ja silti uskon rakkauteen on omakustanne. Sen voi halutessaan tilata Lampelalta suoraan ottamalla häneen yhteyttä Instagramin kautta. Lampelan profiiliin pääset tästä.)

Sanna Lampela: Ja silti uskon rakkauteen
omakustanne, 2019

Kolkan oma kieli

Viimeisenä kotimaisen kirjallisuuden kurssia varten kouluun valitsin 2010-luvun runoteoksen, aika lailla summamutikassa ja kannen perusteella - niin kuin monta muutakin kirjaa on tullut valituksi. Maria Matinmikon Kolkka on värikäs, kaunis teos, joka oli vuoden alussa kirjaston uutuushyllyssä ja lähti silloin mukaan, vaikka sen vasta vappuna sainkin luetuksi.

Kolkka on runoromaani, jossa on jopa joitain matkakertomuksen tunnuspiirteitä. Romaani se on siinä mielessä, että tarina kulkee läpi kirjan, siinä on selkeä kertoja ja toistuvia henkilöhahmoja. Kaikki muu onkin sitten vapaamittaista runoutta tai lyyristä lyhytproosaa. Takakansitekstinsä mukaisesti Kolkka yhdistelee poliittista ja poeettista, utopiaa ja dystopiaa, filosofiaa ja feminismiä.

Koska teos ei varsinaisesti ole runokokoelma, siinä ei ole erikseen nimettyjä runoja. Se on kuitenkin jaettu osiin, joista jokainen on nimetty vähän sen mukaan, mitä kussakin osassa tapahtuu juonellisesti. Kertoja vaihtuu vain yhden osan ajaksi, ja tämä osa, Reportteri, onkin hieman irrallinen muusta kokonaisuudesta, vaikka selvästi osaksi Kolkkaa kuuluukin.

Teoksen toistuvia teemoja ovat yhteiskuntakriittisyys ja naisen asema, joskin kumpaakaan näistä ei mainita suoraan. Runoromaanin tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Maahan jota ei ole. Matinmikko peilaa todellisen maailman yhteiskunnallisia ongelmia tuon Maan kautta: sisällissotia, sovinismia, rauhanturvaajien epäeettisyyttä, inhimillisyyden rajoja. Välillä puhutaan niin todellisista asioista, että tuntuu, kuin lukisi jostakin oikeasta paikasta kertovaa pätkää.

Tyyliltään Kolkka on aika sekava ja hengästyttävä. Se on täynnä katkeilevia lauseita ja ajatuksenvirtaa, mutta myös ”kirkkaita ajatuksia”, joissa mikään ei jää epäselväksi. Kirjan kansi on kirkkaan punainen, pinkki ja vihreä, ja oikeastaan lukukokemuskin oli juuri sellainen. Ei sitä oikein osaa sen paremmin kuvailla sanoiksikaan.

Rakastuin Matinmikon tyyliin muutenkin, se on raikas ja kantaaottava. Aion ehdottomasti lukea myös hänen kolme aikaisempaa runokokoelmaansa (Valkoinen, ntamo 2012, Musta, Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2013, Värit, Siltala 2017). Kolkka oli niin hyvä, että sen varmasti etsin käsiini jostakin kirjakaupasta ja tuon omaan hyllyyn jatkotarkastelua varten!

Maria Matinmikko: Kolkka
Siltala 2019

Olenko kuullut tämän ennenkin?

Olen kokeillut useampaa äänikirja palvelua ja viimeisimpänä otin käyttöön Nextstoryn. Ainakin näin alkuun Nextstoryn käytettävyys on tuntunut itselle miellyttävimmältä ja kuuntelussa onkin jo useampi kirja.

Ensin hotkaisin Mikael Gabrielin elämäkerran ja täytyy myöntää, että tämä teos oli tälle vuodelle ensimmäinen kirja josta en pitänyt yhtään. Kirjan kuunteli äkkiä mutta noin puolessa välissä huomasin, että kerta toisensa jälkeen aloin keskittyä johonkin muuhun asiaan kirjaa enemmän. Minua tarina ei kaapannut maailmaansa.

Suomiräp ei ole genrenä itselle mitenkään rakkain mutta olen kyllä kuunnellut esimerkiksi Mikael Gabrielin, JVG:n, Cheekin ja Elastisen kappaleita. Faniksi en voi kuitenkaan itseäni missään nimessä kutsua. Kuitenkin rakkauteni elämäkertoihin saa tarttumaan myös suomiräppäreiden kertomuksiin. Aiemmin olen lukenut Jare Tiihosen JHT:n. 

Kuunneltuani kirjan loppuun, aloin pohtia miksi se ei kertakaikkiaan iskenyt minuun. Mikael Gabriel itse on sanonut teoksestaan seuraavaa: "Kirja tulee järkyttämään ihmisiä, mutta toivottavasti myös avaamaan persoonaani enemmän sellaisille, jotka eivät ole minuun vielä tutustuneet." Itse en välttämättä samaistunut tähän kuvaukseen kirjasta. Tuntuu, että olen monista kirjan teemoista lukenut jo vuosien varrella eri haastatteluista. Mikael Gabriel on aina ollut avoin lapsuudestaan ja rankoista kokemuksistaan, joten kirja ei itsessään kertonut juuri mitään uutta. Kirja muistutti todella paljon Jare Tiihosen tarinaa lapsuudesta ja urasta vaikka Cheekin ja Mikael Gabrielin urat ovatkin ottaneet ensi askeleensa eri kaupungeissa. 

Minulle muodostui samaistuttava ja miellyttävä kuva Mikael Gabrielista Vain Elämää- kauden aikana mutta kirja kumosi käsitykseni täysin. En saanut kirjasta kovinkaan positiivista kuvaa artistista. Jos peilaa Mikael Gabrielin kertomaan kirjasta, ehkä kirjan tavoite osin olikin juuri tämä. Järisyttää ja jopa suututtaa, sillä kirja on kirjoitettu suoraan ja jopa provosoiden. En haluaisi kutsua tekstiä itsekehuksi, mutta sellainen tunne minulle nousi joistain kirjan luvuista, erityisesti kun käsiteltiin rahaa, faneja tai menneisyyden naisseikkailuja. Hyvin nopeasti teksti alkoi mielestäni toistaa itseään enkä puolen välin jälkeen enää jaksanut innostua teoksesta.

Vaikka itse en kirjasta pitänyt, tunnistan toki sen merkityksen Mikael Gabrielin vannoutuneille faneille. On myös yhteiskunnallisesti tärkeää, että Mikael on aina puhunut avoimesti vaikeuksistaan ja nuoruudestaan. Hän osoittaa jälleen, etteivät lapsuuden olosuhteet välttämättä määritä ihmisen koko elämää, vaan kaikilla on lähtökohdista huolimatta mahdollisuus ottaa elämä omiin käsiin ja suunnata energiansa positiiviseen. 

Ehkä en ollut täysin kirjan kohdeyleisöä. Jos olisin napannut käsiini äänikirjan sijaan perinteisen kirjan, en välttämättä olisi päässyt teosta loppuun. Äänikirjaa en halunnut jättää kesken ja samalla myös ehkä salaa toivoin, että teos olisi temmannut minut viime metreillä mukaansa ja muuttanut mielipiteeni. Näin ei kuitenkaan valitettavasti tällä kertaa käynyt. 

Anton Vanha-Majamaa & Laura Friman: Mikael Gabriel: alasti
Werner Söderström Osakeyhtiö, 2019

Moskovasta Mongoliaan

Katri kirjoitti lukukokemuksestaan Rosa Liksomin novellikokoelmasta Yhden yön pysäkki aikaisemmin keväällä. Lukutehtävä oli ammattikorkeakoulun kotimaisen kirjallisuuden kurssia varten, ja Kartin kokemuksesta rohkaistuneena uskalsin itse samalle kurssille myöhemmin ottaa luettavakseni Liksomilta kirjan, jonka Katrikin tekstissään mainitsi.

Jännitin vähän Liksomin valitsemista 2010-luvun lukupiiriin, koska olin kuullut vähän ristiriitaista palautetta hänen novelleistaan - muiltakin kuin vain Katrilta. Hytti nro 6 ei kuitenkaan ainakaan äänikirjana ollut mitenkään huono idea. Olen muutenkin ollut jo pitkään kiinnostunut tarttumaan johonkin Liksomin teokseen.

Aikajanallisesti Hytti nro 6 sijoittuu 1980-1990-lukujen taitteeseen. Kirja kertoo tytöstä ja miehestä, joiden nimiä ei taideta kertaakaan kirjan aikana mainita; kahdesta toisilleen tuntemattomasta ihmisestä, jotka nousevat toisiaan ennestään tuntematta junaan Moskovassa ja jakavat hytin numero 6 matkallaan Neuvosto-Venäjän läpi Mongoliaan. Matkan varrella selviää pätkissä ja hajanaisesti sekä tytön että miehen tarinaa sekä syitä, miksi he ovat matkalle lähteneet.

Sekä miehen että tytön tarinoissa on niin paljon ahdistavia käänteitä ja traumaa, että se tekee koko kirjan sävystä jokseenkin synkän. Sitä värittävät kuitenkin melkein maalausmaiset kuvaukset siitä Siperiasta, jonka läpi he matkansa aikana kulkevat. Kirja on kerronnaltaan hyvin kiehtovaa ja paikoittain runollista, ja tämänkin teoksen kohdalla saan varmasti enemmän irti, kun tartun siihen toisen kerran. Ehkä lukeminen voisi toimia tähän paremmin kuin kuuntelu, sillä venäjänkieliset paikat ja henkilöt tuntuvat sekoittuvan ainakin omassa mielessäni helposti, kun niiden kirjoitusasua ei näe.

Hytti nro 6 täyttää itse asiassa aika monia 2000-luvun tunnuspiirteitä, kuten lähihistorian kuvaamisen, näkökulmien vaihtelun ja useat tarinalinjat. En niinkään näe kirjaa 2010-luvun teoksena, ja se onkin julkaistu aivan 2010-luvun alkutaipaleilla, eikä siis voi mitenkään vielä ottaa vaikutteita vuosikymmenen suurista tapahtumista. Sen sijaan Rosa Liksom kirjailijana itse edustaa 2010-luvulla kukoistukseensa noussutta kirjailijan brändäyskulttuuria: hän kirjoittaa salanimellä ja rakentaa ympärilleen erilaisia harhaluuloja ja mielleyhtymiä, joista kukaan ei oikein tiedä, mikä on todellista ja mikä ei. Rosa Liksom on kirjailijana ja taiteilijana hyvin mielenkiintoinen ilmiö, josta voit lukea lisää täältä.

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011

Mummin suosittelemaa

Meillä kaikki saavat jouluna valtavasti kirjoja. Omastakin mielestä ne ovat ihanimpia lahjoja etsiä ja valita. Kun kukin on lukenut saamansa kirjat, lähtevät ne kiertämään kaikilla muilla. Punainen osoitekirja oli tänä vuonna se teos, joka ihastutti valtavasti.

Punainen osoitekirja kertoo iäkkäästä Doriksesta. Hän elää Ruotsissa ja on yhä enemmän muiden armoilla, kun arkisten asioiden hoitaminen ei enää sujukaan niin kuin ennen. Kotiavustajan lisäksi Doriksen luona ei käy ketään. Siskon tyttöön ja hänen perheeseensä pidetään yhteyttä tietokoneen kautta. Muuten Doris on yksin. Hitaaksi ja hiljaiseksi muuttunutta arkea Doris pakenee kalleimman aarteensa pariin. Hänellä on isältä lahjaksi saatu punainen osoitekirja johon hän on kirjannut kaikki elämässään vaikuttaneet ihmiset.
Kirjan mennyttä aikaa käsittelevät luvut on nimetty osoitekirjasta löytyvien ihmisten nimillä. Luku luvulta ihmisten tarinat ja merkitys Doriksen elämässä laajenevat lukijalle kunnes tulee luku, jossa nimen perässä lukee "kuollut". Hyvin pian käy ilmi, että suuri osa osoitekirjan henkilöistä on siirtynyt jo ajasta iäisyyteen eikä heistä ole enää jäljellä kuin muistot.

Kirja oli viehättävä lukukokemus. Jos kaipaa toiminnallista tykitystä, ei tämä teos ole välttämättä paras valinta. Kuten mummikin luettuaan sanoi: "Tämä kirja oli rauhallista ja ihanaa luettavaa." Pystyn samaistumaan tuohon täysin. Varsinaista toimintaa kirjassa on hyvin vähän. Kaikki toiminta tapahtuu päähenkilön ajatuksissa. Ensivaikutelma saattaa myös hämätä, sillä nykyään rauhaisaa elämää elävän Doriksen menneisyydestä paljastuu valtavia seikkailuja ja taistelua vastoinkäymisiä vastaan. Nyt vanhentunut ja heikoksi muuttunut Doris on joutunut taistelemaan elämänsä ja selviytymisen puolesta mikä on varmasti osin syy siihen, ettei hän tahdo taipua toisten armoille.
Kirja on koskettava kuvaus elämän raadollisuudesta mutta myös rakkaudesta ja ilosta ja ennen kaikkea halusta elää.

Tarttuessani kirjaan odotin ehkä kevyempää lukukokemusta. Kirja saikin yllätettyä minut täysin. Vaikka kirja välillä sai nauramaan, sai se useammin herkistymään. Dorikseen kiintyy tarinan edetessä ja tuntuu epäreilulta ja henkilökohtaiselta, ettei kukaan tunnu enää välittävän. Aivan näin ei toki ole, sillä siskon tyttärelle Doris on korvaamaton ja lopulta tämä on valmis uhraamaan jopa oman avioliittonsa ja matkustaa Yhdysvalloista valvomaan Doriksen vuoteen viereen. Kuitenkin hänkin saapuu fyysisesti paikalle vasta kun pelko Doriksen kuolemasta iskee vasten kasvoja.
Kirjan maailma ja Doriksen pelot ja elämänkokemus ovat kaukana omastani. Silti tai ehkä juuri siitä syystä kirja nousi heti yhdeksi tämän vuoden ihanimmista lukukokemuksista! Sofia Lundbergiltä on ilmestynyt toinenkin kirja Toinen puoli sydäntä, jonka haluan ehdottomasti myös lukea!

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Otava 2018

Unettoman yön tarinat

Huhtikuu ja kuukauden ensimmäinen luettu! (Huomasin että olen nyt alkuvuodesta ollut paljon aktiivisempi lukija kuin moneen vuoteen, toivottavasti tämä tahti jatkuu!) Sivuja ei tässä kirjassa ehkä ollut kovin monta, mutta ne olivat painavia ja vähän sekavia, ja ne vaativat muutaman hetken ennen kuin niiden sisällön aivan täysin ymmärsi.

Mari Mörön Kiltin yön lahjat kuuluu taas kirjoihin, joita en olisi luultavasti valinnut hyllystä luettavaksi ilman kurssisuunnitelmaan kuuluvia lukupiirejä - mutta olen kyllä tosi iloinen siitä, että tämä tuli luettua. Ahmin kirjan aika nopeasti, ja aluksi luulin, etten ymmärtänyt kirjasta yhtikäs mitään. Kuitenkin kun kirjasta lukupiirissä keskusteli yhdessä luokkatovereiden kanssa, juoni selkeytyi ja aiheet ja teemat konkretisoituivat.

Kiltin yön lahjoissa on vaihtuva minäkertoja, joista yksi on kuusivuotias Siia. Mitä enemmän Siiasta sain tietää, sitä enemmän hänen tilannettaan kauhistelin. Siia asuu kerrostaloasunnossa kaksin äitinsä kanssa, mutta äiti on "tanssija" ja "taiteilija" eikä ole läsnä ja Siia joutuu itse huolehtimaan itsestään ja asunnosta. Iltoina, joina Siia laittaa itse itsensä nukkumaan, hän saa äidiltään kiltin yön lahjan - haljenneen luomivärinapin, vanhan huulipunan, tyhjän puuterirasian.

Siian naapurissa asuu Pöyhönen, mies, jolla on jonkinlaista menneisyyttä Siian äidin Miiman kanssa mutta jota Miima nyt välttelee. Pöyhönen on tarinan "hyvä tyyppi", joka tuntuu aidosti välittävät Miimasta ja Siiasta ja suunnittelee kaikenlaisia pieniä ja suurempia asioita yhteisen tulevaisuuden toivossa. Lopulta kerrostalon pihalla sukkahoususillaan juoksentelevasta Siiasta eniten huolta pitää kuitenkin Pöyhösen Venäjältä haettu kaveri Viikki, joka ei itsekään ehkä ole aivan elämänsä kunnossa ja jolla on jos jonkinlaista keikkatyötaustaa. Viikki huolehtii, ettei Siia ole yksin Miiman kadottua "töihin", vaihtaa lakanat ja kiristää kaapinovia etteivät ne putoa Siian päälle.

Vaikka kirjassa lopulta käy periaatteessa hyvin, kirjasta ei silti ehkä jää kovin hyvä mieli. Siia on laiminlyöty ja heitteillejätetty lapsi, jonkalaisia ei tarvitse hakea kirjojen sivuilta - heitä on joka paikassa, heitä jotka huolehtivat itse itsestään likaisissa vaatteissaan, tietämättä aina päiväkausiin missä heidän vanhempansa ovat. Siia katselee sivusta, kun äidin vieraat tulevat ja menevät, jättäen jälkeensä vain Siian lattiaan piirtämät kengänkoon vertailut. Kirjassa on pieniä asioita, jotka kokonaiskuvan kirkastuessa saavat lastensuojelun kannalta suorastaan karmivia merkityksiä.

Kerronta kirjassa on hyvin hämmentävää, mutta se lienee odotettavissa, kun yksi kertojista on kuusivuotias ja muut kaksi erilaisten huumausaineiden alaisia tai ehkä muuten vähän sekaisin. Samat tapahtumat kuvataan usein kahteen kertaan, lapsen ja aikuisen näkökulmasta, ja näissä tulee hyvin esiin erot siinä, mihin asioihin eri ikäiset ihmiset keskusteluissa kiinnittävät huomiota. Mörö osaa loistavasti kertoa alle kouluikäisen lapsen maailmasta, mielikuvituksesta ja leikeistä, ja Siian näkökulmasta kirjoitetut luvut ovatkin omasta mielestäni kirjan kohokohtia.

Kirja on painava, vaikkakaan ei fyysisesti. Siinä on paljon ajateltavaa ja pureksittavaa, ja uskonkin, että toisella lukukerralla saisin siitä vielä paljon enemmän irti. Kirjasta on sanottu, että se olisi jokaisen lastensuojelun ammattilaisen luettava - ja olen tästä kyllä aivan samaa mieltä.

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat
WSOY 1998

"Seuraava pysähdyspaikkamme on..."

Kouluprojektin myötä kiinnostuin entisestään novelleista. Niiden kirjo on valtava ja lyhyen kerronnan kautta pääsee tutustumaan valtaisaan määrään eri maailmoja ja ihmiskohtaloita yksissä kansissa. Kun taas toisen kurssin puitteissa oli mahdollisuus lukea Rosa Liksomin novelleja, oli valintani selkeä.

Olen useita vuosia sitten aloin lukea Hytti nro 6 mutta en päässyt loppuun. En syytä välttämättä teosta, ennemminkin hetkeä jolloin yritin lukea sitä. Ei ollut ehkä oikea aika. Sen jälkeen en ole lukenut Liksomilta mitään ja päätin vihdoin korjata tilanteen!

Yhden yön pysäkki ei ole kevyttä luettavaa. Lukija saa matkata useiden ihmisten kohtaloihin ja nähdä elämän raadollisuuden useasta eri näkökulmasta. Itse luin muutaman novellin kerralla ja pureskelin sitten lukemaani. Lukija pudotetaan keskelle toimintaa ja jätetään novellin loppuessa melkein roikkumaan epätietoisuuteen: "Mitä tälle ihmiselle tapahtui?" "Kuinka hänen kävi?"

Lukijalle novellien henkilöt näyttäytyvät toivottomina mutta silti omasta mielestään he eivät missään nimessä ole ole sitä. Olosuhteet ympärillä saattavat olla aivan kamalat, päihteet voivat ohjata ja jaksottaa arkea, yksinäisyys, masennus ja rakkauden kaipuu saavat tekemään epätoivoisia asioita. Henkilöt kuitenkin pyrkivät elämään täyttä elämää niissä olosuhteissa missä he ovat ja löytävät elämästään myös paljon hyvää. Novellien huumori on mustaa ja kumpuaa elämän epätoivoisuudesta. Lukiessa ensin nauraa ja sitten samassa hetkessä häpeää sitä, että nauraa näin kamalille asioille. 

 Novellit on jaettu kokoelmassa neljän otsikon alle: Steissi, kaivopiha, steissi, Euroopan eteisaula, 67 astetta pohjoista leveyttä, Neljä variaatiota.

Yhden yön pysäkki kuvaa nimenä teosta mielestäni loistavasti.  Lukija pysähtyy kunkin ihmiskohtalon äärelle lyhyeksi hetkeksi ja kun matka jatkuu, tilanne jää kesken, eikä lukijalle selviä mitä lopulta tapahtui. Tämä tuo lukijalle myös valtavasti vapautta käyttää mielikuvitustaan ja itse päättää miten novellin henkilöille lopulta kävi.
Lukemassani painoksessa on kääntöpuolella Liksomin toinen novellikokoelma Unohdettu vartti, jonka aion aivan varmasti lukea seuraavaksi. Ehkä myös Hytti nro 6 saa tämän jälkeen uuden mahdollisuuden.

Rosa Liksom, Yhden yön pysäkki 

WSOY 2012 (Alunperin julkaistu 1993)

Huippu-urheilijatkin ovat vain ihmisiä?!

Jossakin aikaisemmassa postauksessa sanoin että en juuri kuuntele äänikirjoja, mutta silti nyt näyttää siltä että melkein kaikki tähän astiset kirjapostaukseni ovat äänikirjoista. Seurataan tilannetta!

Olen jo muutaman vuoden seurannut aika intohimoisesti taitoluistelua, joskin vähän vähemmän suomalaista - johtuen lähinnä siitä, että seuraan enemmän miesten taitoluistelua ja Suomesta ei valitettavasti kukaan yllä aivan sinne mielenkiintoisimpien luistelijoiden tasolle. (Toivottavasti tilanne tulevaisuudessa muuttuu!) 

Mutta kiinnostus taitoluisteluun on johtanut useiden taitoluistelijoiden somekanavien seuraamiseen, ja viime keväänä innostuin todella paljon kun Kiira Korpi alkoi tosissaan mainostamaan tätä kirjaa. Laskin melkein päiviä että saan kirjan käsiini ja toivoin sitä joululahjaksi, mutta en saanut, joten otin kuunteluun heti kun tein Storytel-tunnukset. Kirja oli nopeasti kuunneltu, ja yksi parhaista äänikirjakokemuksistani.

Tässä on elämäkerta, josta on varmasti iloa sellaisellekin, joka ei ole lainkaan perillä Kiira Korven urasta tai taitoluistelusta etukäteen. Kiiran omin sanoin kerrotut tilanteet ja auki selitetty lajisidonnainen sanasto antavat rungon tarinalle ennen kaikkea ihmisestä, joka tekee virheitä siinä missä kaikki muutkin, kasvaa ja oppii, ja siinä samalla kehittyy huippu-urheilijaksi.

Kiira on kunnianhimoinen, kilpailuhenkinen perfektionisti, mistä syystä en ajatellut voivani häneen samaistua - puhumattakaan siitä, että olen lähes niin kaukana huippu-urheilijasta kuin vain voi olla. Silti huomasin moneen otteeseen kyökytteleväni mukana, että kyllä, kuuri näin, tältä se tuntuu, oikeassa olet. Jokin Kiirassa ja hänen ihmeellisessä ja uskomattomassa tarinassaan on niin tavattoman inhimillistä, ettei siihen loppujen lopuksi oikein voi olla samaistumatta, olla elämättä mukana.

Kirjaa kuunnellessa hymyilin, nauroin ääneen, liikutuin kyyneliin asti ja sitten hymyilin lisää. Lainaukset Kiiran perheeltä, valmennustiimiltä ja muulta lähipiiriltä avasivat tapahtumien kerrontaa muustakin kuin vain Kiiran omasta näkökulmasta, jolloin tilanteet konkretisoituivat eivätkä enää tuntuneet niin satumaisen uskomattomilta - vaikka kyllähän ne sitä vielä usein olivat.

Niistä vähäisistä ja harvoista elämäkerroista, joita olen lukenut, tämä on yksi ehdottomasti parhaista. Lyhyt ja nopeasti kuunneltava teos täynnä asiaa ja suuria tunteita, höystettynä yhdellä suosikkiurheilulajeistani. Ei kai siitä enää kovin paljon paremmaksi mennä.

Jere Nurminen: Kiira - ehjäksi särkynyt
Otava 2018

Vaasa LittFest ja Vaasan pääkirjasto

Viimeisen muutaman kuukauden aikana kirjallisuusblogit ja muu sosiaalinen media on tulvinut kuvia, videoita ja kirjoituksia Oodista, mutta minäpä en ole sinne kuitenkaan (vieläkään) päässyt käymään. Sen sijaan kävin ensimmäistä kertaa toisessa todella upeassa kirjastossa - Vaasan pääkirjastossa. Viime viikolla torstaista sunnuntaihin Vaasassa vietettiin (omien laskujeni mukaan) kahdeksattatoista kertaa LittFestiä, ja itselläni oli mahdollisuus karata sinne koulukiireitä lauantaina.

Ihan ensimmäisenä on pakko mainita, että LittFestin visuaalinen ilme on aivan uskomattoman hieno; valoisa, värikäs ja raikas, ja se sopi todella hyvin kirjaston sisustukseen ja arkkitehtuuriin. LittFestissä esillä olevien kirjailijoiden tuotantoa oli useassa paikassa kauniisti ja näkyvästi esillä, ja olisin tosi mielelläni jäänyt selailemaan kirjoja vaikka koko päiväksi.

Kävin kuuntelemassa, kun Petter Lindberg haastatteli useaa kirjailijaa ja runoilijaa "Petterin sohvalla". Iso osa haastatteluista tapahtui ruotsiksi, ja vähän on häpeäkseni todettava että kovin paljon en noista keskusteluista ymmärtänyt. (Puolustukseksi mainittakoon, että puhuivat ruotsia todella nopeasti lähelle mikrofonia, enkä ole vielä ihan kamalasti ole päässyt harjoittamaan kirjallisuussanastoani...) Haastattelussa olivat Susanna Alakoski, Mats Söderlund, Paula Nivukoski, Heidi Hakala, Tomi Kontio, Sara Ehnholm Hielm, Saara Turunen, Peter Sandström ja Antti Tuomainen.

Petter Lindberg ja Mats Söderlund

Haastatteluissa sivuttiin LittFestin vuoden 2019 teemaa, ääntä, ja puhuttiin myös muistoista eri muodoissa sekä girl powerista. Mieleenpainuvimmat haastattelut olivat Paula Nivukosken ja Tomi Kontion haastattelut. (Kuten huomaa, ne olivat niin mielenkiintoisia ettei niiden aikana pysähdytty ottamaan kuvia vaan kynä sauhusi ja kirjoitti muistiinpanoja.)

Nivukoski puhui esikoisteoksestaan Nopeasti piirretyt pilvet (Otava 2019), jossa on hyvin konkreettisia muistoja 1920-luvulta. Hän tiivisti "vanhan ajan girl powerin" omien haaveiden ja tavoitteiden pitämiseen sekä siihen, että raivattiin tilaa tulevien sukupolvien unelmille. Nivukosken kuvailemat yhtymäkohdat sadanvuoden taakse ja nykypäivään olivat mielenkiintoisia, varsinkin naiskuvan kannalta. Päällimmäisenä jäi mieleen tämä: naiset olivat, ja ovat yhä edelleen, toisilleen kamalan ankaria.

Kontio avasi omassa haastattelussaan vähän sitä, millainen hänen kirjoitusprosessinsa runoilijana on. Hänen uusin teoksensa Saattaa, olla (Teos 2017) käsittelee Kontion sisaren kuolemaa, mutta Kontio kertoo että vaikka runoissa on ajatuksia surusta, niiden kirjoittaminen ei varsinaisesti ollut sitä omaa surutyötä. Hän tekee selvän eron tuntemisen ja tunteista kirjoittamisen välille, mikä tuntuu itsestäni mielenkiintoiselta lähestymistavalta runojen kirjoittamiseen. Kontio myös luki yhden omista runoistaan haastattelun päätteeksi. Oli upeaa kuulla runoilijan itsensä lausumana hieno runo - vaikka itse olisinkin ehkä valinnut jonkin muun kuin eroottissävytteisen rakkausrunon luettavaksi sen jälkeen, kun ollaan ensin puhuttu paljon siskosta.

"Elämän tärkeimpiä asioita ei tarvitse selittää."
Kaisu Hildén

"Pohjanmaan kirjailijat RY:n jäsenet kirjoittivat LittFestin Ääni-teemaan liittyviä aforismeja.
Ole hyvä ja ota omasi!"

Toinen tapahtuma jonka kävin LittFestissä seuraamassa oli Minkä roolin sain -paneelikeskustelu Seppo Puttosen johdolla. Anja Snellman, Katja Kettu ja Taina Latvala puhuivat upeasti kirjailijakuvasta, kirjailijan roolista kirjan myynnissä ja sosiaalisessa mediassa sekä siitä, että kirjailija tekee paljon muutakin kuin kirjoittaa. Snellman totesi hienosti, että kirjailija antaa äänen niille, joille muut eivät sitä anna.

Paneelikeskustelu oli lyhyt ja sitä olisi voinut kuunnella vielä vaikka monta tuntia, mutta paljon uusia ajatuskia ehti silti viidessäkymmenessä minuutissa syntyä päähän. Snellman puhui esikoisromaanistaan Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981) ja kuinka sen oli tarkoituskin räjäyttää kielellä päähenkilöllä ja teemoilla. Kettu pohti, mikä ero on kulttuurisella omimisella ja sillä että hän kirjailijana kirjoittaa siitä mistä haluaa. Latvala avasi taustoja romaaninsa Venetsialaiset (Otava 2018) päähenkilöistä.

Anja Snellman, Katja Kettu, Taina Latvala ja Seppo Puttonen

Kaiken kaikkiaan tämä lyhyt visiitti LittFestiin oli ihan todella mahtava. Sain älyttömästi uutta lukuideaa (ihan kuin yöpöydällä ei olisi jo valmiiksi ainakin kymmenen kirjaa odottamassa), pääsin tutustumaan Vaasan kauniiseen pääkirjastoon, juoksin karkuun koulutehtäviä!

Lounas Vaasan pääkirjaston Café Proosassa

 Vaasan pääkirjasto on jo pelkästään rakennuksena upea katsella - vaatimaton ulkoa, sisältä avara ja sokkeloinen yhtä aikaa. Sisätiloissa on käytetty hyväksi vanhoja ulkoseinärakenteita, ikkunoita ja ovikaaria, ja lisätty pehmeitä puupintoja ja paljon ikkunoita. Ensin meinasimme kaverini kanssa väähn eksyä, mutta lopulta löysimme oikeisiin paikkoihin lattiaan teipattujen opastekompassien avulla (en valitettavasti saanut kuvaa kun kirjasto oli niin täynnä ihmisiä).

Kirjastoalan opiskelijana oli myös todella mielenkiintoista nähdä näitä: kierrätyskirjojen uusiokäyttö ja vanhojen kirjastokalusteiden hyödyntäminen kirjanäyttelyissä! Nämä kaksi olivat omat suosikkini, tällaisia oli Vaasan pääkirjastossa paljon ja varmaan vielä enemmänkin olisi löytynyt jos olisin malttanut katsella ympärilleni tarkemmin.