Mitä kukin pakenee

Ja jälleen kiitos koulutehtävän, löysin loistavan kirjan! Päätin tarttua vihdoin Sofi Oksasen paljon puhuttuun ja palkittuun Puhdistukseen! En ole aiemmin tutustunut teokseen enkä aiemmin olisi ehkä ollut valmis sitä edes tekemään. Tiesin ennestään ainoastaan sen,  ettei Puhdistus ole mikään kevyt lukukokemus. 

Kirjan kantava teema on mielestäni pakeneminen. Lukiessa herää ajatus mitä kaikkea me ihmiset pakenemme ja millä tavalla. Kirjan päähenkilöt Aliide ja Zara pakenevat molemmat mutta vain eri tavalla. Aliide pakenee menneisyyttään ja muistojaan Viron miehityksen ajalta. Zara pakenee konkreettisesti hänet prostituutioon pakottaneita miehiä.

Aluksi olin hiukan skeptinen. Askelmerkkejä tapahtumille ja henkilöille asetellaan alussa pitkään ja lukiessa menee hetki ennen kuin pääsee kirjan rakenteeseen sisälle. Näkökulmasta ja ajasta hypitään tiuhaan. Jos malttaa ja jaksaa lukea, Oksanen palkitsee sinnikkään ja huomaamattaan lukija sukeltaa tarinaan, eikä kirjaa pysty laskemaan käsistään. Luku luvun perään Aliiden ja Zaran pakenemiselle kerrotaan enemmän taustaa ja syitä. He edustavat eri aikoja mutta heidän kokemuksensa sivuavat toisiaan yllättävän paljon. Aliide näkee Zarassa omia arpiaan ja kokemuksiaan ja juuri Zaran läsnäolo nostaa pintaan Aliiden syvälle haudatut traumat. 

Oksasen tapa kirjoittaa on suora ja kaunistelematon, eikä hän päästä lukijaa helpolla. Puhdistus on alunperin kirjoitettu näytelmäksi ja sen mielestäni näkee myös romaanista. Jokainen luku voisi olla kohtaus näytelmästä ja luvun loppuessa voi melkein nähdä valon laskevan ja jälleen nousevan, kun uusi luku alkaa.

Kirjan loppu Zaran tarinan osalta oli itselleni pienoinen pettymys. Koko teoksen ajan jännitystä kasvatetaan ja kasvatetaan ja lukija odottaa Zaran kanssa yhtä pelokkaana ratkaisua. Tämä odotus ei mielestäni päässyt aivan arvoiseensa päätökseen. Aliiden tarinan loppu oli toisaalta täysin yllättävä lukijalle. Alusta alkaen lukija aistii, että Aliidella on jotain kipeää ja merkittävää menneisyydessään, mutta itse en osannut odottaa kaikkea sitä, mitä teoksen lopussa paljastui. Kirjan rakenne on kerrassaan nerokas ja viimeinen luku, Viides osa kääntää asetelman täysin. Kirjan ahmittuani meinasin aloittaa sen heti uudestaan niillä tiedoilla, jotka kirjan loppu lukijalle tarjosi. 

Kirja oli yksi järisyttävimpiä lukukokemuksiani tälle vuodelle. Olen useammassa julkaisussa maininnut teoksen jotenkin merkittäväksi tälle kirjavuodelleni, mutta en välitä siitä, sillä tämä tilanne todella on. Olen tarttunut onnekseni hyvin erilaisiin teoksiin ja löytänyt jo nyt uusia suosikkeja ja inhokkeja. Puhdistus on ehdottomasti suosikkien puolella! Lukukokemuksen jälkeen on mieli hetken täysin tyhjänä ja sitten sinne pursuaa niin paljon ajatuksia, että niitä on vaikea jäsennellä. Teos vihastuttaa ja ihastuttaa, itkettää ja naurattaa. On myös hienoa, että Viron lähihistorian synkistä ajoista on kirjoitettu romaani. Puhdistuksen myötä ihastuin Oksasen kerrontaan niin paljon, että palauttaessani Puhdistuksen, kirjastosta tarttui mukaan Stalinin lehmät ja Norma. Voisi siis ehkä sanoa, että Oksanen vei mennessään!

Sofi Oksanen: Puhdistus

WSOY, 2008

Uskotko rakkauteen?

Toukokuun alussa postiluukustani tipahti ihaninta postia aikoihin: Sanna Lampelan omakustanne Ja silti uskon rakkauteen. Olin kuullut kirjasta Lampelan Instagramin kautta, ja heti tilaisuuden tullen sen häneltä tilasin. Nyt kirja on jo luettu useampaan kertaan kannesta kanteen, enkä malttaisi siitä vieläkään päästää irti.

Ja silti uskon rakkauteen on teos, joka on samalla sekä runokokoelma, romaani että päiväkirja. Se on rohkea kuvaus siitä, millaista on kaivata ymmärtämättä, löytää omat tunteet ja kadottaa toisen, ja jatkaa elämää kaikesta tästä huolimatta. Koko teos tuntuu äärimmäisen henkilökohtaiselta alusta loppuun, ja samalla se on todella samaistuttava. Se nostattaa tunteet pintaan välittämättä siitä, missä sitä luet.

Lampelan tyyli kirjoittaa vapaamittaa on ainakin omasta mielestäni aika hypnoottinen. Kirja on lopulta yksi iso kokonaisuus, kertomus yhden ihmisen kokemuksista, mutta se on jaettu pienempiin osiin. Yksittäisiä runoja teoksessa ei varsinaisesti ole, vaikka teksti voisi siltä aluksi vaikuttaa, vaan jokainen ajatus jatkuu seuraavaan luontevasti. Lukiessa tulee melkein olo kuin kuuntelisi keskustelua, sen sijaan että lukisi kirjaa.

Teos on todellakin mukaansatempaava, sillä sen lukee helposti yhdellä istumalla läpi. Kuitenkin ainakin minun piti lukea se vielä pari kertaa uudestaan ennen kuin sain siitä irti puoliakaan. Olen varma, että tässä on teos johon tulen palaamaan vielä useaan otteeseen - ja se onkin saanut jo kunniapaikkansa yöpöytäni kirjapinossa.

(Ja silti uskon rakkauteen on omakustanne. Sen voi halutessaan tilata Lampelalta suoraan ottamalla häneen yhteyttä Instagramin kautta. Lampelan profiiliin pääset tästä.)

Sanna Lampela: Ja silti uskon rakkauteen
omakustanne, 2019

Kolkan oma kieli

Viimeisenä kotimaisen kirjallisuuden kurssia varten kouluun valitsin 2010-luvun runoteoksen, aika lailla summamutikassa ja kannen perusteella - niin kuin monta muutakin kirjaa on tullut valituksi. Maria Matinmikon Kolkka on värikäs, kaunis teos, joka oli vuoden alussa kirjaston uutuushyllyssä ja lähti silloin mukaan, vaikka sen vasta vappuna sainkin luetuksi.

Kolkka on runoromaani, jossa on jopa joitain matkakertomuksen tunnuspiirteitä. Romaani se on siinä mielessä, että tarina kulkee läpi kirjan, siinä on selkeä kertoja ja toistuvia henkilöhahmoja. Kaikki muu onkin sitten vapaamittaista runoutta tai lyyristä lyhytproosaa. Takakansitekstinsä mukaisesti Kolkka yhdistelee poliittista ja poeettista, utopiaa ja dystopiaa, filosofiaa ja feminismiä.

Koska teos ei varsinaisesti ole runokokoelma, siinä ei ole erikseen nimettyjä runoja. Se on kuitenkin jaettu osiin, joista jokainen on nimetty vähän sen mukaan, mitä kussakin osassa tapahtuu juonellisesti. Kertoja vaihtuu vain yhden osan ajaksi, ja tämä osa, Reportteri, onkin hieman irrallinen muusta kokonaisuudesta, vaikka selvästi osaksi Kolkkaa kuuluukin.

Teoksen toistuvia teemoja ovat yhteiskuntakriittisyys ja naisen asema, joskin kumpaakaan näistä ei mainita suoraan. Runoromaanin tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Maahan jota ei ole. Matinmikko peilaa todellisen maailman yhteiskunnallisia ongelmia tuon Maan kautta: sisällissotia, sovinismia, rauhanturvaajien epäeettisyyttä, inhimillisyyden rajoja. Välillä puhutaan niin todellisista asioista, että tuntuu, kuin lukisi jostakin oikeasta paikasta kertovaa pätkää.

Tyyliltään Kolkka on aika sekava ja hengästyttävä. Se on täynnä katkeilevia lauseita ja ajatuksenvirtaa, mutta myös ”kirkkaita ajatuksia”, joissa mikään ei jää epäselväksi. Kirjan kansi on kirkkaan punainen, pinkki ja vihreä, ja oikeastaan lukukokemuskin oli juuri sellainen. Ei sitä oikein osaa sen paremmin kuvailla sanoiksikaan.

Rakastuin Matinmikon tyyliin muutenkin, se on raikas ja kantaaottava. Aion ehdottomasti lukea myös hänen kolme aikaisempaa runokokoelmaansa (Valkoinen, ntamo 2012, Musta, Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2013, Värit, Siltala 2017). Kolkka oli niin hyvä, että sen varmasti etsin käsiini jostakin kirjakaupasta ja tuon omaan hyllyyn jatkotarkastelua varten!

Maria Matinmikko: Kolkka
Siltala 2019

Olenko kuullut tämän ennenkin?

Olen kokeillut useampaa äänikirja palvelua ja viimeisimpänä otin käyttöön Nextstoryn. Ainakin näin alkuun Nextstoryn käytettävyys on tuntunut itselle miellyttävimmältä ja kuuntelussa onkin jo useampi kirja.

Ensin hotkaisin Mikael Gabrielin elämäkerran ja täytyy myöntää, että tämä teos oli tälle vuodelle ensimmäinen kirja josta en pitänyt yhtään. Kirjan kuunteli äkkiä mutta noin puolessa välissä huomasin, että kerta toisensa jälkeen aloin keskittyä johonkin muuhun asiaan kirjaa enemmän. Minua tarina ei kaapannut maailmaansa.

Suomiräp ei ole genrenä itselle mitenkään rakkain mutta olen kyllä kuunnellut esimerkiksi Mikael Gabrielin, JVG:n, Cheekin ja Elastisen kappaleita. Faniksi en voi kuitenkaan itseäni missään nimessä kutsua. Kuitenkin rakkauteni elämäkertoihin saa tarttumaan myös suomiräppäreiden kertomuksiin. Aiemmin olen lukenut Jare Tiihosen JHT:n. 

Kuunneltuani kirjan loppuun, aloin pohtia miksi se ei kertakaikkiaan iskenyt minuun. Mikael Gabriel itse on sanonut teoksestaan seuraavaa: "Kirja tulee järkyttämään ihmisiä, mutta toivottavasti myös avaamaan persoonaani enemmän sellaisille, jotka eivät ole minuun vielä tutustuneet." Itse en välttämättä samaistunut tähän kuvaukseen kirjasta. Tuntuu, että olen monista kirjan teemoista lukenut jo vuosien varrella eri haastatteluista. Mikael Gabriel on aina ollut avoin lapsuudestaan ja rankoista kokemuksistaan, joten kirja ei itsessään kertonut juuri mitään uutta. Kirja muistutti todella paljon Jare Tiihosen tarinaa lapsuudesta ja urasta vaikka Cheekin ja Mikael Gabrielin urat ovatkin ottaneet ensi askeleensa eri kaupungeissa. 

Minulle muodostui samaistuttava ja miellyttävä kuva Mikael Gabrielista Vain Elämää- kauden aikana mutta kirja kumosi käsitykseni täysin. En saanut kirjasta kovinkaan positiivista kuvaa artistista. Jos peilaa Mikael Gabrielin kertomaan kirjasta, ehkä kirjan tavoite osin olikin juuri tämä. Järisyttää ja jopa suututtaa, sillä kirja on kirjoitettu suoraan ja jopa provosoiden. En haluaisi kutsua tekstiä itsekehuksi, mutta sellainen tunne minulle nousi joistain kirjan luvuista, erityisesti kun käsiteltiin rahaa, faneja tai menneisyyden naisseikkailuja. Hyvin nopeasti teksti alkoi mielestäni toistaa itseään enkä puolen välin jälkeen enää jaksanut innostua teoksesta.

Vaikka itse en kirjasta pitänyt, tunnistan toki sen merkityksen Mikael Gabrielin vannoutuneille faneille. On myös yhteiskunnallisesti tärkeää, että Mikael on aina puhunut avoimesti vaikeuksistaan ja nuoruudestaan. Hän osoittaa jälleen, etteivät lapsuuden olosuhteet välttämättä määritä ihmisen koko elämää, vaan kaikilla on lähtökohdista huolimatta mahdollisuus ottaa elämä omiin käsiin ja suunnata energiansa positiiviseen. 

Ehkä en ollut täysin kirjan kohdeyleisöä. Jos olisin napannut käsiini äänikirjan sijaan perinteisen kirjan, en välttämättä olisi päässyt teosta loppuun. Äänikirjaa en halunnut jättää kesken ja samalla myös ehkä salaa toivoin, että teos olisi temmannut minut viime metreillä mukaansa ja muuttanut mielipiteeni. Näin ei kuitenkaan valitettavasti tällä kertaa käynyt. 

Anton Vanha-Majamaa & Laura Friman: Mikael Gabriel: alasti
Werner Söderström Osakeyhtiö, 2019

Moskovasta Mongoliaan

Katri kirjoitti lukukokemuksestaan Rosa Liksomin novellikokoelmasta Yhden yön pysäkki aikaisemmin keväällä. Lukutehtävä oli ammattikorkeakoulun kotimaisen kirjallisuuden kurssia varten, ja Kartin kokemuksesta rohkaistuneena uskalsin itse samalle kurssille myöhemmin ottaa luettavakseni Liksomilta kirjan, jonka Katrikin tekstissään mainitsi.

Jännitin vähän Liksomin valitsemista 2010-luvun lukupiiriin, koska olin kuullut vähän ristiriitaista palautetta hänen novelleistaan - muiltakin kuin vain Katrilta. Hytti nro 6 ei kuitenkaan ainakaan äänikirjana ollut mitenkään huono idea. Olen muutenkin ollut jo pitkään kiinnostunut tarttumaan johonkin Liksomin teokseen.

Aikajanallisesti Hytti nro 6 sijoittuu 1980-1990-lukujen taitteeseen. Kirja kertoo tytöstä ja miehestä, joiden nimiä ei taideta kertaakaan kirjan aikana mainita; kahdesta toisilleen tuntemattomasta ihmisestä, jotka nousevat toisiaan ennestään tuntematta junaan Moskovassa ja jakavat hytin numero 6 matkallaan Neuvosto-Venäjän läpi Mongoliaan. Matkan varrella selviää pätkissä ja hajanaisesti sekä tytön että miehen tarinaa sekä syitä, miksi he ovat matkalle lähteneet.

Sekä miehen että tytön tarinoissa on niin paljon ahdistavia käänteitä ja traumaa, että se tekee koko kirjan sävystä jokseenkin synkän. Sitä värittävät kuitenkin melkein maalausmaiset kuvaukset siitä Siperiasta, jonka läpi he matkansa aikana kulkevat. Kirja on kerronnaltaan hyvin kiehtovaa ja paikoittain runollista, ja tämänkin teoksen kohdalla saan varmasti enemmän irti, kun tartun siihen toisen kerran. Ehkä lukeminen voisi toimia tähän paremmin kuin kuuntelu, sillä venäjänkieliset paikat ja henkilöt tuntuvat sekoittuvan ainakin omassa mielessäni helposti, kun niiden kirjoitusasua ei näe.

Hytti nro 6 täyttää itse asiassa aika monia 2000-luvun tunnuspiirteitä, kuten lähihistorian kuvaamisen, näkökulmien vaihtelun ja useat tarinalinjat. En niinkään näe kirjaa 2010-luvun teoksena, ja se onkin julkaistu aivan 2010-luvun alkutaipaleilla, eikä siis voi mitenkään vielä ottaa vaikutteita vuosikymmenen suurista tapahtumista. Sen sijaan Rosa Liksom kirjailijana itse edustaa 2010-luvulla kukoistukseensa noussutta kirjailijan brändäyskulttuuria: hän kirjoittaa salanimellä ja rakentaa ympärilleen erilaisia harhaluuloja ja mielleyhtymiä, joista kukaan ei oikein tiedä, mikä on todellista ja mikä ei. Rosa Liksom on kirjailijana ja taiteilijana hyvin mielenkiintoinen ilmiö, josta voit lukea lisää täältä.

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011

Mummin suosittelemaa

Meillä kaikki saavat jouluna valtavasti kirjoja. Omastakin mielestä ne ovat ihanimpia lahjoja etsiä ja valita. Kun kukin on lukenut saamansa kirjat, lähtevät ne kiertämään kaikilla muilla. Punainen osoitekirja oli tänä vuonna se teos, joka ihastutti valtavasti.

Punainen osoitekirja kertoo iäkkäästä Doriksesta. Hän elää Ruotsissa ja on yhä enemmän muiden armoilla, kun arkisten asioiden hoitaminen ei enää sujukaan niin kuin ennen. Kotiavustajan lisäksi Doriksen luona ei käy ketään. Siskon tyttöön ja hänen perheeseensä pidetään yhteyttä tietokoneen kautta. Muuten Doris on yksin. Hitaaksi ja hiljaiseksi muuttunutta arkea Doris pakenee kalleimman aarteensa pariin. Hänellä on isältä lahjaksi saatu punainen osoitekirja johon hän on kirjannut kaikki elämässään vaikuttaneet ihmiset.
Kirjan mennyttä aikaa käsittelevät luvut on nimetty osoitekirjasta löytyvien ihmisten nimillä. Luku luvulta ihmisten tarinat ja merkitys Doriksen elämässä laajenevat lukijalle kunnes tulee luku, jossa nimen perässä lukee "kuollut". Hyvin pian käy ilmi, että suuri osa osoitekirjan henkilöistä on siirtynyt jo ajasta iäisyyteen eikä heistä ole enää jäljellä kuin muistot.

Kirja oli viehättävä lukukokemus. Jos kaipaa toiminnallista tykitystä, ei tämä teos ole välttämättä paras valinta. Kuten mummikin luettuaan sanoi: "Tämä kirja oli rauhallista ja ihanaa luettavaa." Pystyn samaistumaan tuohon täysin. Varsinaista toimintaa kirjassa on hyvin vähän. Kaikki toiminta tapahtuu päähenkilön ajatuksissa. Ensivaikutelma saattaa myös hämätä, sillä nykyään rauhaisaa elämää elävän Doriksen menneisyydestä paljastuu valtavia seikkailuja ja taistelua vastoinkäymisiä vastaan. Nyt vanhentunut ja heikoksi muuttunut Doris on joutunut taistelemaan elämänsä ja selviytymisen puolesta mikä on varmasti osin syy siihen, ettei hän tahdo taipua toisten armoille.
Kirja on koskettava kuvaus elämän raadollisuudesta mutta myös rakkaudesta ja ilosta ja ennen kaikkea halusta elää.

Tarttuessani kirjaan odotin ehkä kevyempää lukukokemusta. Kirja saikin yllätettyä minut täysin. Vaikka kirja välillä sai nauramaan, sai se useammin herkistymään. Dorikseen kiintyy tarinan edetessä ja tuntuu epäreilulta ja henkilökohtaiselta, ettei kukaan tunnu enää välittävän. Aivan näin ei toki ole, sillä siskon tyttärelle Doris on korvaamaton ja lopulta tämä on valmis uhraamaan jopa oman avioliittonsa ja matkustaa Yhdysvalloista valvomaan Doriksen vuoteen viereen. Kuitenkin hänkin saapuu fyysisesti paikalle vasta kun pelko Doriksen kuolemasta iskee vasten kasvoja.
Kirjan maailma ja Doriksen pelot ja elämänkokemus ovat kaukana omastani. Silti tai ehkä juuri siitä syystä kirja nousi heti yhdeksi tämän vuoden ihanimmista lukukokemuksista! Sofia Lundbergiltä on ilmestynyt toinenkin kirja Toinen puoli sydäntä, jonka haluan ehdottomasti myös lukea!

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Otava 2018

Unettoman yön tarinat

Huhtikuu ja kuukauden ensimmäinen luettu! (Huomasin että olen nyt alkuvuodesta ollut paljon aktiivisempi lukija kuin moneen vuoteen, toivottavasti tämä tahti jatkuu!) Sivuja ei tässä kirjassa ehkä ollut kovin monta, mutta ne olivat painavia ja vähän sekavia, ja ne vaativat muutaman hetken ennen kuin niiden sisällön aivan täysin ymmärsi.

Mari Mörön Kiltin yön lahjat kuuluu taas kirjoihin, joita en olisi luultavasti valinnut hyllystä luettavaksi ilman kurssisuunnitelmaan kuuluvia lukupiirejä - mutta olen kyllä tosi iloinen siitä, että tämä tuli luettua. Ahmin kirjan aika nopeasti, ja aluksi luulin, etten ymmärtänyt kirjasta yhtikäs mitään. Kuitenkin kun kirjasta lukupiirissä keskusteli yhdessä luokkatovereiden kanssa, juoni selkeytyi ja aiheet ja teemat konkretisoituivat.

Kiltin yön lahjoissa on vaihtuva minäkertoja, joista yksi on kuusivuotias Siia. Mitä enemmän Siiasta sain tietää, sitä enemmän hänen tilannettaan kauhistelin. Siia asuu kerrostaloasunnossa kaksin äitinsä kanssa, mutta äiti on "tanssija" ja "taiteilija" eikä ole läsnä ja Siia joutuu itse huolehtimaan itsestään ja asunnosta. Iltoina, joina Siia laittaa itse itsensä nukkumaan, hän saa äidiltään kiltin yön lahjan - haljenneen luomivärinapin, vanhan huulipunan, tyhjän puuterirasian.

Siian naapurissa asuu Pöyhönen, mies, jolla on jonkinlaista menneisyyttä Siian äidin Miiman kanssa mutta jota Miima nyt välttelee. Pöyhönen on tarinan "hyvä tyyppi", joka tuntuu aidosti välittävät Miimasta ja Siiasta ja suunnittelee kaikenlaisia pieniä ja suurempia asioita yhteisen tulevaisuuden toivossa. Lopulta kerrostalon pihalla sukkahoususillaan juoksentelevasta Siiasta eniten huolta pitää kuitenkin Pöyhösen Venäjältä haettu kaveri Viikki, joka ei itsekään ehkä ole aivan elämänsä kunnossa ja jolla on jos jonkinlaista keikkatyötaustaa. Viikki huolehtii, ettei Siia ole yksin Miiman kadottua "töihin", vaihtaa lakanat ja kiristää kaapinovia etteivät ne putoa Siian päälle.

Vaikka kirjassa lopulta käy periaatteessa hyvin, kirjasta ei silti ehkä jää kovin hyvä mieli. Siia on laiminlyöty ja heitteillejätetty lapsi, jonkalaisia ei tarvitse hakea kirjojen sivuilta - heitä on joka paikassa, heitä jotka huolehtivat itse itsestään likaisissa vaatteissaan, tietämättä aina päiväkausiin missä heidän vanhempansa ovat. Siia katselee sivusta, kun äidin vieraat tulevat ja menevät, jättäen jälkeensä vain Siian lattiaan piirtämät kengänkoon vertailut. Kirjassa on pieniä asioita, jotka kokonaiskuvan kirkastuessa saavat lastensuojelun kannalta suorastaan karmivia merkityksiä.

Kerronta kirjassa on hyvin hämmentävää, mutta se lienee odotettavissa, kun yksi kertojista on kuusivuotias ja muut kaksi erilaisten huumausaineiden alaisia tai ehkä muuten vähän sekaisin. Samat tapahtumat kuvataan usein kahteen kertaan, lapsen ja aikuisen näkökulmasta, ja näissä tulee hyvin esiin erot siinä, mihin asioihin eri ikäiset ihmiset keskusteluissa kiinnittävät huomiota. Mörö osaa loistavasti kertoa alle kouluikäisen lapsen maailmasta, mielikuvituksesta ja leikeistä, ja Siian näkökulmasta kirjoitetut luvut ovatkin omasta mielestäni kirjan kohokohtia.

Kirja on painava, vaikkakaan ei fyysisesti. Siinä on paljon ajateltavaa ja pureksittavaa, ja uskonkin, että toisella lukukerralla saisin siitä vielä paljon enemmän irti. Kirjasta on sanottu, että se olisi jokaisen lastensuojelun ammattilaisen luettava - ja olen tästä kyllä aivan samaa mieltä.

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat
WSOY 1998