"Seuraava pysähdyspaikkamme on..."

Kouluprojektin myötä kiinnostuin entisestään novelleista. Niiden kirjo on valtava ja lyhyen kerronnan kautta pääsee tutustumaan valtaisaan määrään eri maailmoja ja ihmiskohtaloita yksissä kansissa. Kun taas toisen kurssin puitteissa oli mahdollisuus lukea Rosa Liksomin novelleja, oli valintani selkeä.

Olen useita vuosia sitten aloin lukea Hytti nro 6 mutta en päässyt loppuun. En syytä välttämättä teosta, ennemminkin hetkeä jolloin yritin lukea sitä. Ei ollut ehkä oikea aika. Sen jälkeen en ole lukenut Liksomilta mitään ja päätin vihdoin korjata tilanteen!

Yhden yön pysäkki ei ole kevyttä luettavaa. Lukija saa matkata useiden ihmisten kohtaloihin ja nähdä elämän raadollisuuden useasta eri näkökulmasta. Itse luin muutaman novellin kerralla ja pureskelin sitten lukemaani. Lukija pudotetaan keskelle toimintaa ja jätetään novellin loppuessa melkein roikkumaan epätietoisuuteen: "Mitä tälle ihmiselle tapahtui?" "Kuinka hänen kävi?"

Lukijalle novellien henkilöt näyttäytyvät toivottomina mutta silti omasta mielestään he eivät missään nimessä ole ole sitä. Olosuhteet ympärillä saattavat olla aivan kamalat, päihteet voivat ohjata ja jaksottaa arkea, yksinäisyys, masennus ja rakkauden kaipuu saavat tekemään epätoivoisia asioita. Henkilöt kuitenkin pyrkivät elämään täyttä elämää niissä olosuhteissa missä he ovat ja löytävät elämästään myös paljon hyvää. Novellien huumori on mustaa ja kumpuaa elämän epätoivoisuudesta. Lukiessa ensin nauraa ja sitten samassa hetkessä häpeää sitä, että nauraa näin kamalille asioille. 

 Novellit on jaettu kokoelmassa neljän otsikon alle: Steissi, kaivopiha, steissi, Euroopan eteisaula, 67 astetta pohjoista leveyttä, Neljä variaatiota.

Yhden yön pysäkki kuvaa nimenä teosta mielestäni loistavasti.  Lukija pysähtyy kunkin ihmiskohtalon äärelle lyhyeksi hetkeksi ja kun matka jatkuu, tilanne jää kesken, eikä lukijalle selviä mitä lopulta tapahtui. Tämä tuo lukijalle myös valtavasti vapautta käyttää mielikuvitustaan ja itse päättää miten novellin henkilöille lopulta kävi.
Lukemassani painoksessa on kääntöpuolella Liksomin toinen novellikokoelma Unohdettu vartti, jonka aion aivan varmasti lukea seuraavaksi. Ehkä myös Hytti nro 6 saa tämän jälkeen uuden mahdollisuuden.

Rosa Liksom, Yhden yön pysäkki 

WSOY 2012 (Alunperin julkaistu 1993)

Huippu-urheilijatkin ovat vain ihmisiä?!

Jossakin aikaisemmassa postauksessa sanoin että en juuri kuuntele äänikirjoja, mutta silti nyt näyttää siltä että melkein kaikki tähän astiset kirjapostaukseni ovat äänikirjoista. Seurataan tilannetta!

Olen jo muutaman vuoden seurannut aika intohimoisesti taitoluistelua, joskin vähän vähemmän suomalaista - johtuen lähinnä siitä, että seuraan enemmän miesten taitoluistelua ja Suomesta ei valitettavasti kukaan yllä aivan sinne mielenkiintoisimpien luistelijoiden tasolle. (Toivottavasti tilanne tulevaisuudessa muuttuu!) 

Mutta kiinnostus taitoluisteluun on johtanut useiden taitoluistelijoiden somekanavien seuraamiseen, ja viime keväänä innostuin todella paljon kun Kiira Korpi alkoi tosissaan mainostamaan tätä kirjaa. Laskin melkein päiviä että saan kirjan käsiini ja toivoin sitä joululahjaksi, mutta en saanut, joten otin kuunteluun heti kun tein Storytel-tunnukset. Kirja oli nopeasti kuunneltu, ja yksi parhaista äänikirjakokemuksistani.

Tässä on elämäkerta, josta on varmasti iloa sellaisellekin, joka ei ole lainkaan perillä Kiira Korven urasta tai taitoluistelusta etukäteen. Kiiran omin sanoin kerrotut tilanteet ja auki selitetty lajisidonnainen sanasto antavat rungon tarinalle ennen kaikkea ihmisestä, joka tekee virheitä siinä missä kaikki muutkin, kasvaa ja oppii, ja siinä samalla kehittyy huippu-urheilijaksi.

Kiira on kunnianhimoinen, kilpailuhenkinen perfektionisti, mistä syystä en ajatellut voivani häneen samaistua - puhumattakaan siitä, että olen lähes niin kaukana huippu-urheilijasta kuin vain voi olla. Silti huomasin moneen otteeseen kyökytteleväni mukana, että kyllä, kuuri näin, tältä se tuntuu, oikeassa olet. Jokin Kiirassa ja hänen ihmeellisessä ja uskomattomassa tarinassaan on niin tavattoman inhimillistä, ettei siihen loppujen lopuksi oikein voi olla samaistumatta, olla elämättä mukana.

Kirjaa kuunnellessa hymyilin, nauroin ääneen, liikutuin kyyneliin asti ja sitten hymyilin lisää. Lainaukset Kiiran perheeltä, valmennustiimiltä ja muulta lähipiiriltä avasivat tapahtumien kerrontaa muustakin kuin vain Kiiran omasta näkökulmasta, jolloin tilanteet konkretisoituivat eivätkä enää tuntuneet niin satumaisen uskomattomilta - vaikka kyllähän ne sitä vielä usein olivat.

Niistä vähäisistä ja harvoista elämäkerroista, joita olen lukenut, tämä on yksi ehdottomasti parhaista. Lyhyt ja nopeasti kuunneltava teos täynnä asiaa ja suuria tunteita, höystettynä yhdellä suosikkiurheilulajeistani. Ei kai siitä enää kovin paljon paremmaksi mennä.

Jere Nurminen: Kiira - ehjäksi särkynyt
Otava 2018

Vaasa LittFest ja Vaasan pääkirjasto

Viimeisen muutaman kuukauden aikana kirjallisuusblogit ja muu sosiaalinen media on tulvinut kuvia, videoita ja kirjoituksia Oodista, mutta minäpä en ole sinne kuitenkaan (vieläkään) päässyt käymään. Sen sijaan kävin ensimmäistä kertaa toisessa todella upeassa kirjastossa - Vaasan pääkirjastossa. Viime viikolla torstaista sunnuntaihin Vaasassa vietettiin (omien laskujeni mukaan) kahdeksattatoista kertaa LittFestiä, ja itselläni oli mahdollisuus karata sinne koulukiireitä lauantaina.

Ihan ensimmäisenä on pakko mainita, että LittFestin visuaalinen ilme on aivan uskomattoman hieno; valoisa, värikäs ja raikas, ja se sopi todella hyvin kirjaston sisustukseen ja arkkitehtuuriin. LittFestissä esillä olevien kirjailijoiden tuotantoa oli useassa paikassa kauniisti ja näkyvästi esillä, ja olisin tosi mielelläni jäänyt selailemaan kirjoja vaikka koko päiväksi.

Kävin kuuntelemassa, kun Petter Lindberg haastatteli useaa kirjailijaa ja runoilijaa "Petterin sohvalla". Iso osa haastatteluista tapahtui ruotsiksi, ja vähän on häpeäkseni todettava että kovin paljon en noista keskusteluista ymmärtänyt. (Puolustukseksi mainittakoon, että puhuivat ruotsia todella nopeasti lähelle mikrofonia, enkä ole vielä ihan kamalasti ole päässyt harjoittamaan kirjallisuussanastoani...) Haastattelussa olivat Susanna Alakoski, Mats Söderlund, Paula Nivukoski, Heidi Hakala, Tomi Kontio, Sara Ehnholm Hielm, Saara Turunen, Peter Sandström ja Antti Tuomainen.

Petter Lindberg ja Mats Söderlund

Haastatteluissa sivuttiin LittFestin vuoden 2019 teemaa, ääntä, ja puhuttiin myös muistoista eri muodoissa sekä girl powerista. Mieleenpainuvimmat haastattelut olivat Paula Nivukosken ja Tomi Kontion haastattelut. (Kuten huomaa, ne olivat niin mielenkiintoisia ettei niiden aikana pysähdytty ottamaan kuvia vaan kynä sauhusi ja kirjoitti muistiinpanoja.)

Nivukoski puhui esikoisteoksestaan Nopeasti piirretyt pilvet (Otava 2019), jossa on hyvin konkreettisia muistoja 1920-luvulta. Hän tiivisti "vanhan ajan girl powerin" omien haaveiden ja tavoitteiden pitämiseen sekä siihen, että raivattiin tilaa tulevien sukupolvien unelmille. Nivukosken kuvailemat yhtymäkohdat sadanvuoden taakse ja nykypäivään olivat mielenkiintoisia, varsinkin naiskuvan kannalta. Päällimmäisenä jäi mieleen tämä: naiset olivat, ja ovat yhä edelleen, toisilleen kamalan ankaria.

Kontio avasi omassa haastattelussaan vähän sitä, millainen hänen kirjoitusprosessinsa runoilijana on. Hänen uusin teoksensa Saattaa, olla (Teos 2017) käsittelee Kontion sisaren kuolemaa, mutta Kontio kertoo että vaikka runoissa on ajatuksia surusta, niiden kirjoittaminen ei varsinaisesti ollut sitä omaa surutyötä. Hän tekee selvän eron tuntemisen ja tunteista kirjoittamisen välille, mikä tuntuu itsestäni mielenkiintoiselta lähestymistavalta runojen kirjoittamiseen. Kontio myös luki yhden omista runoistaan haastattelun päätteeksi. Oli upeaa kuulla runoilijan itsensä lausumana hieno runo - vaikka itse olisinkin ehkä valinnut jonkin muun kuin eroottissävytteisen rakkausrunon luettavaksi sen jälkeen, kun ollaan ensin puhuttu paljon siskosta.

"Elämän tärkeimpiä asioita ei tarvitse selittää."
Kaisu Hildén

"Pohjanmaan kirjailijat RY:n jäsenet kirjoittivat LittFestin Ääni-teemaan liittyviä aforismeja.
Ole hyvä ja ota omasi!"

Toinen tapahtuma jonka kävin LittFestissä seuraamassa oli Minkä roolin sain -paneelikeskustelu Seppo Puttosen johdolla. Anja Snellman, Katja Kettu ja Taina Latvala puhuivat upeasti kirjailijakuvasta, kirjailijan roolista kirjan myynnissä ja sosiaalisessa mediassa sekä siitä, että kirjailija tekee paljon muutakin kuin kirjoittaa. Snellman totesi hienosti, että kirjailija antaa äänen niille, joille muut eivät sitä anna.

Paneelikeskustelu oli lyhyt ja sitä olisi voinut kuunnella vielä vaikka monta tuntia, mutta paljon uusia ajatuskia ehti silti viidessäkymmenessä minuutissa syntyä päähän. Snellman puhui esikoisromaanistaan Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981) ja kuinka sen oli tarkoituskin räjäyttää kielellä päähenkilöllä ja teemoilla. Kettu pohti, mikä ero on kulttuurisella omimisella ja sillä että hän kirjailijana kirjoittaa siitä mistä haluaa. Latvala avasi taustoja romaaninsa Venetsialaiset (Otava 2018) päähenkilöistä.

Anja Snellman, Katja Kettu, Taina Latvala ja Seppo Puttonen

Kaiken kaikkiaan tämä lyhyt visiitti LittFestiin oli ihan todella mahtava. Sain älyttömästi uutta lukuideaa (ihan kuin yöpöydällä ei olisi jo valmiiksi ainakin kymmenen kirjaa odottamassa), pääsin tutustumaan Vaasan kauniiseen pääkirjastoon, juoksin karkuun koulutehtäviä!

Lounas Vaasan pääkirjaston Café Proosassa

 Vaasan pääkirjasto on jo pelkästään rakennuksena upea katsella - vaatimaton ulkoa, sisältä avara ja sokkeloinen yhtä aikaa. Sisätiloissa on käytetty hyväksi vanhoja ulkoseinärakenteita, ikkunoita ja ovikaaria, ja lisätty pehmeitä puupintoja ja paljon ikkunoita. Ensin meinasimme kaverini kanssa väähn eksyä, mutta lopulta löysimme oikeisiin paikkoihin lattiaan teipattujen opastekompassien avulla (en valitettavasti saanut kuvaa kun kirjasto oli niin täynnä ihmisiä).

Kirjastoalan opiskelijana oli myös todella mielenkiintoista nähdä näitä: kierrätyskirjojen uusiokäyttö ja vanhojen kirjastokalusteiden hyödyntäminen kirjanäyttelyissä! Nämä kaksi olivat omat suosikkini, tällaisia oli Vaasan pääkirjastossa paljon ja varmaan vielä enemmänkin olisi löytynyt jos olisin malttanut katsella ympärilleni tarkemmin.

Niin paljon ajateltavaa

Ihminen on herkkä eläin. Sen toteaa Rafael Donnerin omaelämäkerrallisen esseen nimikin ja sen toteaa lukijakin useaan otteeseen tätä kirjaa lukiessaan. Rafael Donneriin voisi viitata Jörn Donnerin poikana, mutta kuten Rafael itse kirjassakin mainitsee, haluaa hän seisoa omilla saavutuksillaan ja omilla teksteillään. Tämän vuoksi ei siis käsitellä Jörn Donneria tässäkään kirjoituksessa.  Rafael peilaa teoksessa ihmistä ja luonteen piirteitä ennen kaikkea omien kokemuksien ja oman elämänsä kautta. Missä tilanteissa päätään nostaa kateus, hulluus tai yksinäisyys? Milloin toisaalta tunnemme itsevarmuutta ja ylpeyttä? Miltä nämä tunteet tuntuvat ja miten ne näkyvät meidän yhteiskunnassamme ja meissä itsessämme? Teoksessa käsitelläänkin ihmisluonteen ehkä niitä usein epämiellyttäviksi ajateltuja piirteitä, jotka nousevat esiin kun emme haluaisi tai joiden tuntemisesta koemme syystä tai toisesta häpeää. 

Teoksen alkusysäyksenä on toiminut Rafaelin isän, Jörn Donnerin leikkaus, jonka Rafael oli kuvaamassa dokumenttiprojektia varten. Siinä hetkessä häneen iski kerralla se kaikki mitä me ihmiset olemme. Särkyviä, kuolevaisia, herkkiä eläimiä, jotka kohtaavat elämänsä aikana suuria muutoksia. 

Rakastuin kirjaan heti! Kieli on nokkelaa ja helppolukuista, ajatuksia herättävää ja koukuttavaa. Kun aloin lukea kirjaa, en pystynyt laskea sitä enää alas! Donnerin ajatuksiin ja havaintoihin on helppo samaistua ja elämää alkaa miettiä omien kokemuksien kautta. Millaisissa tilanteissa minä olen kokenut näitä samoja tunteita? Ajatus lukujen välillä virtaa aiheesta toiseen saumattomasti ja kirja on taatusti sellainen, jonka pariin tulen vielä palaamaan. Vaikka aiheet ovat vakavia ja välillä Donner sukeltaa ajatuksissaan hyvin syviinkin vesiin, on hänen ajatuksenjuoksussaan myös paljon huumoria ja toivoa. 

En ole aiemmin lukenut esseitä ja olen iloinen, että ensimmäinen kokemukseni oli näin hyvä. Tulen tulevaisuudessa palaamaan esseiden pariin aivan varmasti!  Lukukokemuksena essee eroaa mielestäni virkistävällä tavalla romaanista. Teos saattaa olla lyhyt ja ensi näkemältä nopealukuinenkin mutta kun aiheeseen ja tekstiin sukeltaa, haluaa jokaista lukemaansa asiaa ajatella tarkemmin ja rauhassa. Tässäkin tapauksessa luin useita kohtia uudelleen ja uudelleen, kun huomasin niiden herättävän erityisesti tunteita. Voin siis jo tämän ensimmäisen kokemukseni jälkeen suositella esseiden lukemista lämpimästi kaikille! 
Hyllyltäni löytyykin Donnerin toinenkin teos, jonka itseasiassa mainitsin Yöpöydällä tällä hetkellä -julkaisussa. En malta odottaa, että pääsen sukeltamaan senkin pariin!

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin
(Alkuperäisteos: Människan är ett känsligt djur)
Teos & Förlaget, 2018
Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sopivasti absurdi

Aika kiusaa minua, sitä ei ole koskaan tarpeeksi. Opintojen vuoksi on paljon luettava sellaista, mitä en muuten listalleni valitsisi, ja nämä teokset samoin kuin muut koulutehtävät ja yleisesti elämä ovat aiheuttaneet sen, että vasta nyt ehdin julkaisemaan postausta kirjasta, joka sain kuunneltua loppuun jo tammikuun puolella. Onneksi hiihtolomalla löytyy aikaa tähänkin, vaikka töissä leirillä viikon vietänkin!

On kyllä sanottava, että nyt oli pitkästä aikaa sellainen kirja, josta nautin täysin alusta loppun saakka. Sopivasti ihmisyyttä, paljon historiaa ja juuri sen verran epäluonnollista että minulla kutkutti vatsanpohjassa.

(Aika ja sen oikkuilu sopii teemanakin tähän hyvin.)

(Seuraava teksti saattaa sisältää lieviä juonipaljastuksia kirjasta.)

Matt Haigin romaanissa Kuinka aika pysäytetään päähenkilöllä on harvinainen sairaus, jonka seurauksena hän ikääntyy muita ihmisiä huomattavasti hitaammin. Tämä aiheuttaa hämmennystä, noitavainoja ja vaarallisia tilanteita sekä sydänsurua, pelkoa ja kaipausta pitkin vuosisatoja.

Tapa, jolla romaanissa matkataan muistoissa monen sadan vuoden väliä ja vähitellen paljastetaan sitä, kuka oikeastaan onkaan se tarinan todellinen "pahis" (ja tästä tarinasta löytyykin oikein perinteinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu!) on kutkuttava. Aikahyppyjen ansiosta päähenkilölle saadaan jopa kaksi hyvää ja perusteltua rakkaustarinaa, joista kumpikaan ei ainakaan omasta mielestäni jää kaupallisella tavalla ontoksi. Matt Haig selvästi tietää, miten saada lukija innostumaan - ja miten innostus pidetään yllä vielä muutaman ensmmäisen sivun jälkeenkin.

Koko konsepti siitä, että olisi olemassa sairaus, jonka seurauksena ikääntyminen hidastuisi noin voimakkaasti, on minusta kiehtova. Samaan aikaan se on täysin absirdi, mutta saa silti pohtimaan, voisiko se olla mahdollista. Mistäs sitä tietäisi - romaanissakin "Albatrossit" pitävät olemassaolonsa salassa meiltä, jotka ikäännymme normaalia vauhtia. Juuri tästä hyväsä scifi- ja fantasiakirjallisuudessa on kyse; parhaimmillaan se saa lukijan pohtimaan, mikä on totta ja mikä taas ei.

Kuuntelin romaanin äänikirjana, ja kuuntelukokemuksenakin tämä kirja oli miellyttävä, sillä lukija oli hyvä ja teksti soljui vaivattomasti. Kieli ei ollut liian vaikeaa kuunneltavaksi, joten en tainnut kertaakaan joutua turhaan keskeyttämään kuuntelua tai kelaamaan taaksepäin. Pystyin myös tekemään jotain muutakin samalla, mikä on minulle aika harvinaista; yleensä en pysty keskittymään yhtään mihinkään muuhun samalla, kun kuuntelen äänikirjaa tai podcastia.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula Co. 2018
Suomentanut: Sarianna Silvonen

Yksi omista suosikeista!

Etsin kirjaa koulutehtävää varten ja mieleeni tuli heti yksi ehdottomista suosikeistani, jonka luin vuosi sitten. Tämä on kirja, jota suosittelen ystävilleni aina jos he kysyvät lukuvinkkejä! Siis oikeasti, AINA! Ajattelin, että nyt kun kirja on jälleen hyppysissäni, voisin kirjoittaa siitä muutakin kuin ruotsin esitelmän!

Edelleen Alice on silmät avaava kertomus arjesta Alzheimerin taudin kanssa. Kirjan päähenkilö, kognitiivisen psykologian professori Alice Howland saa diagnoosin juuri kun oma ura ja elämä tuntuu olevan parhaimmillaan. Lapset ovat jo aikuisia ja pesästä lentäneitä ja arki aviomiehen kanssa rullaa omalla painollaan. Alzheimer diagnoosi vain viisikymmentä vuotiaalle, älykkäälle ja aktiiviselle naiselle pysäyttää elämän hetkeksi ja pakottaa miettimään omaa arkea uudelleen.

Kirja on kaunis ja elämänmakuinen kuvaus ihmisen taistelusta sairautta vastaan. Alicen ja hänen perheensä elämää seurataan kahden vuoden ajan. Lukija pystyy Alicen tietokoneelle tekemän "muistikansion" kysymysten avulla seuraamaan sairauden etenemistä paremmin kuin Alice itse: vastaukset peruskysymyksiin muuttuvat joka kuukausi, mutta Alice ei itse sitä enää huomaa. Tarina käsittelee arjen pieniä hetkiä ja rutiineja, jotka eivät enää onnistukaan samalla tavalla kuin ennen. Tutuista ihmisistä tulee pikku hiljaa vieraita, eteisen matto pelottaa ja juoksulenkiltä ei enää osaakkaan kotiin.

Kirjailija Lisa Genova on neurotieteiden tohtori joten taudin ja muistin luhistumisen kuvaus on niin aitoa, että lukiessa välillä unohtaa ettei teos ole elämäkerta vaan fiktiivinen tarina. Sanasto on asiantuntijuudesta huolimatta läpi kirjan ymmärrettävää.
Vaikeasta ja vakavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole mielestäni missään nimessä raskas lukukokemus. Toki jos etsii täysin kevyttä lukemista, en välttämättä tarttuisi tähän kirjaan, sillä kirja on kuitenkin tunnelmaltaan vakava. Tahto pysyä elämässä ja arjessa kiinni ja joka hetkestä nauttiminen saa liikuttumaan mutta myös välillä nauramaan. Alien sinnikkyys ja perheen yhteinen taistelu sairautta vastaan on inspiroivaa luettavaa! Jokainen haluaa pysyä omana itsenään niin pitkään kuin mahdollista. Tämä oli itselleni kirja, jonka ei olisi halunnut loppuvan!

Lisa Genova: Edelleen Alice 
WSOY, 2010. Alkuteos: Still Alice, 2007.

Kerronnan kuvailuhelmiä sioille?

Tähän asti olen ollut hyvin perinteinen lukija: nimenomaan lukija, ja aina paperiversioita, ei e-kirjoja, eikä varsinkaan äänikirjoja. E-kirjojen lukeminen aiheuttaa päänsärkyä, enkä muka pysty keskittymään tarpeeksi kuunnellakseni äänikirjoja, koska musiikkiakin kuunnellessani alan melkein heti ajatella kaikkea muuta.

Jotain kuitenkin tapahtui, ja päätin antaa äänikirjoille vielä yhden mahdollisuuden, koska edellisestä kokeilukerrasta oli jo aikaa ja kyllähän muutkin tottumukset muuttuvat. Valitsin kirjaksi Katja Ketun Rose on poissa, sillä minun on tehnyt mieli lukea se siitä asti kun näin sen kannen kauniit värit, ja päätin itsepäisesti, että kuuntelisin sen loppuun, kävi miten kävi.

Yllättävän helpostihan se lopulta kävi, mutta ei kuitenkaan siksi, että kirja olisi mielestäni ollut liian hyvä keskeytettäväksi.

Rose on poissa on vuoden 2018 Finlandia-palkintoehdokas, ja se ansaitsi lopulta lukijoiden suosikki -tittelin. Romaani on toisaalta rakkaustarina intiaaninaisen ja suomensukuisen miehen välillä, toisaalta taas tarina naisesta, joka ei kuulu isänsä amerikansuomalaiseen maailmaan eikä äitinsä intiaanireservaattiinkaan. Kohtaukset vuorottelevat elokuussa 2018 ja Rosen alkuvuodesta 1973 kirjoittamissa kirjeissä, ja jatkuvasti jaetaan muistoja tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet joskus vielä aikaisemminkin. Muistojen vuoksi romaanin aikajanaa on paikoin vaikeaa seurata, ja äänikirjaa kuunnellessa oli muutaman kerran kelattava taaksepäin, kun kerronta vaihtui niin yllättäen ja nopeasti muistosta takaisin "nykyhetkeen".

Romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin, suurelta osin intiiaanireservaattiin. Koska en ole intiaaniheimoihin, niiden historiaan tai kieliin millään lailla perehtynyt, en voi ottaa romaanin tähän aspektiin muuta kantaa kuin että minulle kerronta kuulosti uskottavalta; mitä nyt välillä nimet, nimitykset ja muut intiaanikielen fraasit jäivät kuunnellessa ontoiksi. Kirjailija on loppusanojensa perusteella perehtynyt aiheeseen ihailtavasti, ja hänellä on apunaan alan asiantuntijoita, joten en usko hänen olevan mitenkään hakoteillä.

Kirjan tarina itsessään lähti minulle vähän hitaasti käyntiin, enkä oikein missään vaiheessa kokenut sellaista valaistumisen hetkeä, joita oikein hyviä kirjoja lukiessani koen. Melkein tuntui, että lopussa kiiruhdettiin kuromaan juonenpäät yhteen - ei epäloogisesti tai epämääräisesti, mutta nopeasti, ja olisin ehkä kaivannut jotain lisää, jonkinlaista selitystä tai muuta. Muutama suorastaan raaka juonenkäänne sai minut yllättymään, mutta pääasiassa kerronta oli minun makuuni liian kuvailevaa ja sekavaa. En ole lukenut aikaisemmin yhtäkään Katja Ketun teosta, mutta ainakaan Rose on poissa ei saanut kiinnostustani suuremmin heräämään.

Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018