Kun ihmisistä tulee vain numeroita

Vuoden loppu ja tämä uuden alku ei ole ollut lukemisen suhteen loistava. En ole tuntunut löytäväni hyvää luettavaa, eikä keskittyminen ole tuntunut riittävän mihinkään. Siksi olenkin antanut itselleni luvan olla lukematta. En halua, että rakkaasta harrastuksesta tulee pakkopullaa ja jotain mitä tulee tehdä, jotta saan tuotettua sisältöä ja rastittua luettujen listaa. Pieni tauko teki hyvää, sillä nyt kirjat kaikissa muodoissaan innostavat enemmän kuin hetkeen. 

Taina Tervosen ja Anna Aution Hukkuneet tarttui kirjastosta mukaan kantensa perusteella. Se on odottanut kuukauden päivät hyllyssä vuoroaan ja eilen vihdoin tartuin siihen. Kun tartuin, en pystynyt laskemaan sitä käsistäni ennen kuin olin lukenut koko kirjan!

"Välimeri on Euroopan suurin joukkohauta: 30 000 ihmistä on menehtynyt..."

Kirja on pysäyttävä kertomus pakolaisuudesta ja niistä ihmisistä, jotka eivät päässeet perille etsiessään parempaa elämää. Kirjan kansien lisäksi, ensimmäiset 16 sivua ovat loputonta listausta niistä pakolaisista, jotka ovat hukkuneet matkalla Eurooppaan. He ovat muuttuneet jonkun lapsista ja puolisoista numerosarjoiksi, joille ei välttämättä koskaan löydetä henkilöllisyyttä. 

Hukkuneet koostuu haastatteluista. Joukossa on palomiehiä, oikeuslääkäreitä, kalastajia, kaupunginvaltuutettuja ja toimittajia. Miten nämä eri alojen ammattilaiset ovat kohdanneet pakolaisuuden Välimerellä ja miten he ovat pystyneet tekemään raskasta työtä uhrien tunnistamisessa. Resurssit eivät meinaa riittää eikä työ tunnu loppuvan koskaan.

Hiljaiseksi vetävien haastattelujen lisäksi kirjassa on Anna Aution ottamia pysäyttäviä kuvia Italiasta, Kreikasta, Espanjasta ja Ranskasta. Röykkiöittäin pelastusliivejä. Menehtyneiden omaisuuksia muovipusseissa, satamassa makaavia laivojen hylkyjä. Kuvat eivät tunnu todellisilta. Tuossa pussissa on jonkun ainoa omaisuus, joka on jäljellä. Kännykkä ja puhelinnumero lapulla. Valokuva ja rannekoru. Näiden tavaroiden omistajista ei saada koskaan välttämättä selville edes nimeä. Heidät haudataan nimettöminä, numerosarjoina hautausmaalle, kauas sieltä mistä he ovat lähteneet matkaan.

Teos oli pysäyttävä ja kaunis mutta raadollinen kertomus pakolaisuudesta Välimerellä. Mitä kaikkea tulisi tehdä, jotta tilanne saataisiin hallintaan, mikäli se edes on enää mahdollista. Kuinka meidän tulisi muuttaa suhtautumistamme näihin ihmisiin ja mitä meidän tulisi tehdä, että matkalla menehtyneille saataisiin numerosarjan lisäksi nimi. 

Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet

Kustantamo S&S, 2019

Ökyrikkaat aasialaiset

Ihan yleisesti ottaen en ole kovin hyvä katsomaan elokuvia. Viime vuoden aikana taisin katsoa kokonaiset viisi elokuvaa, joista kaksi kävin katsomassa elokuvateatterissa. Mikä siinä on, että kahden tunnin pituiseen elokuvaan on niin vaikeaa keskittyä, mutta sitten kuitenkin jotain Netflix-sarjaa pystyy katsomaan kymmenkunta 45 minuttin jaksoa peräjälkeen?

Uutena vuotena innostuin sitten kuitenkin katsomaan siskoni suosituksesta Ökyrikkaat aasialaiset. ("No oli se ihan hyvä elokuva. No voit sä sen kattoa. Mut se kirja on ihan hirveen paljon parempi.") Osui varmaan ihan täydelliseen hetkeen, kun makasimme kaverin kanssa ruokaähkyssä sohvalla ja neuloimme villasukkia: juuri sopivaa "aivot narikkaan" -tyylistä hömppää isolla perhedraamalla maustettuna. 3/5, en ehkä katsoisi uudelleen.

Elokuva sai kuitenkin minussa aikaan ehkä parhaan mahdollisen reaktion: etsin kirjan itselleni äänikirjasovelluksesta, kun lopputekstit vielä pyörivät. Koska olin nähnyt aikaisemmin mainitun siskoni lukevan kirjaa, tiesin sen olevan aikamoinen tiiliskivi, mutta äänikirjana se ei häiritse senkään vertaa kuin painettuna kirjana.

Kirjan maailmaan uppoutui paljon helpommin kuin elokuvaan. Vaikka henkilöhahmoja oli paljon ja nimet kuulostivat kaikki alkuun yhtä vierailta ja numeronpyörittelyä oli valtavasti, kun kaikkien vuosituloista ja perinnöistä ja yksityiskoneiden arvoista tehtiin selkoa, huomasin jääväni tarinaan koukkuun ihan ensimmäisestä luvusta asti. Kevin Kwan on osannut punoa henkilöhahmot niin hyvin ja taidokkaasti toisiinsa kiinni, että ne eivät olisi mitenkään selvinneetkään ilman toisiaan.

Aika nopeasti kirjan myötä kävi ilmi, että elokuvassa oli paljon omaa ja vain jonkin verran alkuperäistä, mutta sopivasti oikeita nimiä että tarinan melkein tunnisti samaksi. (Tämä lienee ongelma useiden elokuvaversiointien kohdalla, varsinkin nykyisin. Kirjat ovat parhaimmillaan tuhat sivua pitkiä, eikä niistä millään saa hyvin myyvää pitkää elokuvaa, vaan paljon on karsittava pois. Se on sääli.) Kirjassa pureuduttiin vielä elokuvaa paljon syvemmin siihen, millaista on olla niin valtavan rikas Singaporessa, millaisia erilaisia ongelmia se tuo mukanaan, ja mitä paineita se kasaa kaiken sen keskelle syntyneen harteille.

Äänikirjana seuraamisesta teki tosiaan hankalaa se, ettei aina ollut ihan varma siitä, mitä sukua tämä ja tämä hahmo nyt olikaan päähenkilölle. Painetussa kirjassa on ymmärtääkseni jonkinlainen lista hahmoista, mikä helpottaa pysymään kärryillä, ja itse ainakin rakastan tällaisten listojen tutkimista pitkin kirjaa. Myös valtavien rahasummien kokoa oli ajoittain vaikea käsittää, kun sitä nollien määrää ei nähnyt silmien edessä, ja muutaman kerran myönnän kirjoittaneeni jonkun luvun paperille ihan vain nähdäkseni miltä kuusi peräkkäistä nollaa näyttää. (Aika hurjalta.) Vähän myös ehkä häiritsi se, että olin todella katsonut elokuvan ensin, ja vähän koko ajan odotin siinä olleita tapahtumia, joita ei läheskään kaikkia sitten tullutkaan.

En tiedä, kuinka paljon tarinasta on totta. En tiedä, kuinka tarkasti Kwan on osannut kuvata Singaporen todellista kermaa, onko joku kirjan hahmoista saanut innostuksensa tosimaailman henkilöstä, löytyykö kirjassa maninittuja salaisia paikkoja jos niitä lähtee etsimään. Sen tiedän, että kun alkaessani tätä tekstiä kirjoittaa etsin käsiini Kevin Kwanin kustantajan verkkosivut ja sain tietää Ökyrikkaiden aasialaisten olevan vasta trilogian ensimmäinen osa, olin heti vähän innostunut. China Rich Girlfriend (2015) tai Rich People Problems (2017) ei kumpikaan löydy nopealla selauksella omasta kirjastostani, enkä ole edes varma onko niitä suomennettu, mutta mikäli ne joskus saan käsiini niin varmasti luen - ja nautin.

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset
Otava 2019

Kaunis, utuinen, ihana novellikokoelma!

Luen aivan liian vähän novelleja! Totean sen useita kertoja vuodessa. On mielestäni ihana ahmia useita lyhyempiä kertomuksia samoista kansista. Jostain syystä en silti koskaan muista pysähtyä novellihyllylle kirjastossa kiertäessäni. Aina kun pysähdyn novelliteoksen ääreen, ihastun kuitenkin uudelleen.

Jonkinlainen kotiinpaluu oli yksi loppu vuoden ihanimmista lukukokemuksista. Teoksen kaunis Mervi Pajusen luoma kansi asettaa kokoelman utuisen, välillä unen omaisen tunnelman. Yhdeksän novellin kokonaisuus nappaa mukaansa ja luin teoksen lopulta yhdeltä istumalta. Suosikki novellini, Vapaustaistelu luin useampaan kertaan.

Pajusen elämänmakuiset ihmiskuvaukset saivat vuoroin liikuttumaan ja nauramaan. Kaikki henkilöt kulkevat omia polkujaan. Polkuja, jotka ovat tuoneet heidät mutkien kautta siihen missä he nyt ovat. Maailma ympärillä muuttuu ja välillä on hukassa ja suurten valintojen edessä. Kuten kirjan takakannessakin sanotaan: lopulta sydän kuitenkin löytää aina kotiin.

Teos oli kerrassaan ihastuttava lukukokemus! Novellien rauhallinen tunnelma tarttui lukiessa ja eri ihmiskohtalot kaappasivat täysin mukaansa. Ohut teos pitää sisällään valtavasti, mutta kulkee helposti mukana. Novellin ehtii lukea vaikka bussia odotellessa tai lounaalla. Ajateltavaa novelleissa kuitenkin riitti vielä pitkään lukemisen jälkeenkin ja ainakin itse jäin janoamaan lisää, kun käänsin viimeiselle sivulle. Niin paljon kerroksia, niin paljon ajatuksia!



Marjo Pajunen: Jonkinlainen kotiinpaluu
Boheemipokkarit, 2019
(Teos saatu arvostelukappaleena)

Kaikkea pitää voida kysyä.

Siitä asti kun Maria Veitola kertoi työstävänsä toista kirjaansa, olen odottanut teosta kuin kuuta nousevaa. Pidin Veitolan ensimmäisestä kirjasta valtavasti ja jäin innolla odottamaan mitä hän keksii seuraavaksi. Kun Toisinpäin ilmestyi, aloin siltä seisomalta kuunnella sitä äänikirjana.

 Toisinpäin on lukijoiden mahdollisuus kysyä. Veitola on uransa aikana kysynyt kysymyksiä kysymyksien perään. Nyt hän tasaa tilit ja antaa lukijoiden esittää kysymykset ja asettuu itse vastaajan rooliin. Mikään aihe ei ole kielletty ja Veitola pyrkii vastaamaan vaikeisiinkin kysymyksiin parhaansa mukaan.
Kirjassa Veitolalta kysellään niin arjesta, työstä, vanhemmuudesta, rakkaudesta, uskonnosta ja mielenterveydestä. Veitolan ajatusten kautta myös lukija pääsee pohtimaan mitä itse vastaisi kysymyksiin. Vastaukset ovat rehellisiä ja suoria. Ainoastaan joidenkin, julkisuudesta tunnettujen henkilöiden esittämissä kysymyksissä on kysyjän henkilöllisyys paljastettu. Muuten kysymykset ovat anonyymejä.

Veitola oli myös Helsingin Kirjamessuilla ja hänen haastatteluaan suuntasin minäkin kuuntelemaan. Veitola kertoi kirjan kirjoittamisesta ja siitä kuinka meidän tulisi aina voida kysyä kaikesta toisiltamme. Vastaaja voi päättää, haluaako vastata, mutta kysymisen pitäisi olla aina sallittua. Yhdyn Veitolan ajatukseen. Kysymällä viemme asioilta stigmaa ja mystisyyttä. Kun uskallamme kysyä, osoitamme kiinnostustamme ja pystymme vaihtamaan ajatuksia. Kirjan kirjoittamisesta kertoessaan hän mainitsi kuinka yllättävän vaikeaa oli alkaa vastata kysymyksiin, joiden kysyjää ei tiennyt. Ei tiennyt millainen ihminen kysyy ja miksi. Veitola ei valinnut kirjaan tulevia kysymyksiä itse, jotta hän ei päässyt valitsemaan mihin haluaa vastata.

Kirja on myös visuaalisesti hieno ja persoonallinen. Eri aihealueita käsittelevä kappaleet ovat sivuiltaan eri väriset. Kysymysten lomassa on myös kuvia Mariasta ja erilaisista installaatioista. Olin säästänyt fyysisen kirjan ostamisen Kirjamessuille, jotta saisin siihen Veitolan omistuskirjoituksen. Vielä samana iltana ahmin teoksen uudelleen. Äänikirjana teoksella oli kuitenkin erityistä iskuvoimaa, lukeehan Maria tämänkin kirjansa itse.
Mielestäni Toisinpäin jatkaa Veitola teoksen luomaa persoonallista tietä. Tekstistä paistaa Marian persoona ja ilahduttavaa päästä kurkistamaan jonkun ajatuksiin näin avoimesti. Kaikki me pyörittelemme samoja ajatuksia ja ongelmia, mutta saatamme ajatella olevamme yksin. Vaikka kirjassa käsitellään vakavia ja suuriakin asioita, saa sen parissa myös nauraa ja todeta "ei vitsi, minä teen aivan samoin!"

Maria Veitola: Toisinpäin
Johnny Kniga, 2019

Onko tällaisiakin kirjoja?

Kun Minna Rytisalon Rouva C. viime vuonna julkaistiin, tiesin heti että se on laitettava lukulistalle - eikä siis mihinkään lukulistan pohjalle monen kymmenen kirjan listan jatkeeksi, vaan nostettava ylemmäs, että se varmasti tulee luettua. Kirja oli kuitenkin niin suosittu, että se oli kirjastoissa koko ajan menossa, eivätkä pitkät jonotusajat tuntuneet houkuttelevilta. Juttu jäi, mutta Rouva C. nousi listalla ylemmäksi vähän kerrallaan.

Vähän aikaa sitten ostin hetken mielijohteesta Rytisalon esikoiskirjan, Lempi (Gummerus 2016), ja luin sen yhdeltä istumalta lähes henkeä haukkoen. Voiko tällaisia kirjoja oikeasti olla? Lempi oli jotenkin niin kertakaikkisen tyhjentävä ja puhdistava lukukokemus, että Rouva C. nousi automaattisesti aktiiviseen etsintään, eikä aikaakaan kun se jo suorastaan huusi minua korkeakoulukirjaston uutuushyllystä.

Olen aina ollut todella kiinnostunut Minna Canthista ihmisenä, naisena, historiallisena henkilönä. On upeaa, että hänestä löytyy nykyisin niin paljon kirjallisuutta, ja niin monesta näkökulmasta kirjoitettuna. Itselleni Rouva C. oli kuin suora näkymä Canthin omaan aikaan, omiin maisemiin ja paikkoihin ja mieleen. Rytisalo on onnistuneesti osannut kuvata maailmaa sellaisena, kuin sen aikalaiset ovat luultavasti nähneet - tätä mieltä olin jo Lempiä lukiessani. Mikä onkaan parempaa, kuin kiehtova historiallinen henkilö ja taitava kirjailija, joka osaa herättää hänet henkiin, hyveineen ja vikoineen?

Rouva C. kertoo nimenomaan Canthista naisena, vaimona ja äitinä, myös tyttärenä ja sisarena. Se kertoo hänen tuskastaan mahtua siihen muottiin joka naiselle hänen aikanaan annettiin, joka naiselle vieläkin välillä annetaan, liian pienenä ja väärän muotoisena. Kirjan edetessä lukija tuskastuu Minnan kanssa yhdessä ihmisten mielipiteistä, yhteiskunnan odotuksista, toisista naisista, jotka tuntuvat lammasmaisina vain tyytyvän osaansa osaamatta tavoitella sen enempää.

Toki oli otettu taiteilijanvapauksia - totta kai oli, ei tällaista kirjaa kirjoiteta pitäytymällä pelkissä faktoissa. Sisälläni asuva pieni historianörtti olisi näistä vapauksista saattanut pahastua, mutta Rytisalo on onnistunut luomaan niin soljuvan ja yhtenäisen kokonaisuuden, että ei siinä lukija oikeasti pysähdy miettimään, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Ja faktahan on sekin, että emme me tiedä, kuinka paljon miesten kirjoittamassa historiassa on jäänyt sanomatta sitä muovanneista naisista. Ties vaikka totta olisi enemmänkin kuin arvaammekaan.

On helppo sanoa, että Rytisalo on mielestäni yksi parhaita suomalaisia nykykirjailijoita. Hänen tapansa asettaa sanat sopiviksi lauseiksi resonoi jossain todella syvällä miellyttävällä tavalla. En malta odottaa, mitä hän kirjoittaa seuraavaksi.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018

Puheenvuoro niille, joilla ei sitä ole.

Olen lukenut Salmen ja Koutaniemen Ilopangon vankilan naiset -teoksen pari vuotta sitten ja vaikutuin siitä jo tuolloin. Päätin lukea kirjan uudelleen osana Seinäjoen Kaupunginkirjaston lukuhaastetta ja pidin kirjasta aivan yhtä paljon kuin ensimmäisellä lukukerralla. 

Ilopangon vankilan naiset vie lukijan El Salvadorin naisvankilaan. Kirjassa on Maija Salmen tekemiä haastatteluja Ilopangon pahamaineisen vankilan entisiltä ja nykyisiltä vangeilta. Tarinoita elävöittämässä on Meeri Koutaniemen upeita mustavalkoisia valokuvia naisista ja vankilan arjesta. 

Kuten El Salvadorin useimmissa vankiloissa, myös Ilopangon naisvankilassa kärsitään tilanpuutteesta ja huonoista oloista. Ruoka on huonolaatuista, hygieniatuotteista on pulaa wc-paperista lähtien, eikä kaikille vangeille ole sänkyä. Epähygienisissä oloissa taudit leviävät ja arki on pitkälti riippuvainen vierailijoiden mukana tuomista tuliaisista.

Jo vapautuneiden ja vielä tuomiotaan kärsivien naisten tarinat ovat sydäntä raastavaa luettavaa. Huonot lähtökohdat, köyhyys ja sekaantuminen jengiin on ajanut naiset rikoksen tielle tai he ovat joutuneet sijaiskärsijäksi jonkun toisen rikoksesta. El Salvadorin oikeusjärjestelmä toimii hitaasti ja osa naisista odottaa edelleen lopullista tuomiotaan jakaen vankilan jo tuomittujen kanssa. Osa naisista on tuomittu syyttöminä ja ilman hyvää asianajajaa, he istuisivat pitkiä tuomioitaan varmasti vieläkin, vain koska olivat väärässä paikassa väärään aikaan.

Suurin osa haastatteluista on tehty useammalla tapaamisella ja naiset toivottivat Salmen ja Koutaniemen tervetulleiksi koteihinsa. He halusivat saada tarinansa kuuluviin ja kertoa vankilan epäinhimillisistä oloista ja huonosta kohtelusta. Järkyttävintä ja surullisinta kirjassa on keskenmenosta murhaan tuomittujen naisten tarinat. El Salvadorissa aborttilainsäädäntö on yksi maailman tiukimmista. Abortti on laiton jopa tilanteissa joissa nainen on joutunut raiskauksen uhriksi tai vaikka raskaus uhkaisi äidin henkeä. Myös keskenmenosta voi joutua oikeuden eteen, jos katsotaan, että keskenmeno on äidin aiheuttama. On siis lääkärin käsissä, tuomitaanko keskenmenon saanut, sairaalan tullut nainen vankilaan. Mikäli lääkäri katsoo, että lapsi on menehtynyt vasta syntymänsä jälkeen, voi äiti saada tuomion jopa harkitusta murhasta. Vaikka erinäiset ihmisoikeusjärjestöt ajavat näiden, oman lapsensa murhasta tuomittujen naisten puolesta taistelemista, on tilanne osan kannalta täysin toivoton. 

Teos on vaikuttavaa luettavaa ja elämänmakuisen tekstin lomassa Koutaniemen aidot kuvat ovat kerta kaikkiaan upeita. Kuten aiemmalla lukukerralla, en tälläkään kertaa pystynyt laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin lukenut sen kokonaan. Lukemisen jälkeen haluaa vielä palata kuvien pariin ja todella tarkastella niitä ja niiden tunnelmaa. 

Kirja kertoo niiden tarinoita, joiden elämää on aina värittänyt epätoivo ja taistelu aivan kaikesta. Osa on viettänyt vankilassa vuosia ja vuosia, osa kasvattaa vankilassa syntyneitä lapsiaan kaltereiden takana. Perhe on saattanut hylätä tuomioillaan sukunsa häpäisevät naiset. Epävarmuus tulevasta ja elämästä vapaudessa on pelottavaa ja osalle vielä kaukainen haave. Lähes kaikki kirjassa esiintyvät naiset kiittävät selviytymisestään Jumalaa. He luottavat, että kaikki on osa suurempaa suunnitelmaa ja toivo pitää heidät kiinni elämässä vaikeissa olosuhteissa. 

Ilopangon vankilan naiset on ehdottomasti se kirjahyllyni teos, jonka pariin tulen tasaisin väliajoin palaamaan!

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

Like 2017

Terveisiä Vihervaarasta

Joskus ehkä kymmenenvuotiaana minulle annettiin käteen Annan nuoruusvuodet -kirja ja sanottiin että "lue tämä sarja, tykkäät varmasti". Mummulta löytyi koko sarja siistissä rivissä hyllyltä, ja koska luin siihen aikaan muutenkin jo tosi paljon, ryhdyin totta kai innokkaana urakkaan. Kuitenkin ennen ensimmäisen kirjan puoliväliä turhaannuin hitaaseen tempoon ja ehkä vähän myös Annaan, josta en ihan kamalasti välittänyt hahmona, enkä sitten enää viitsinyt edes yrittää seuraavaa osaa. Siirryin Runotyttö-kirjoihin ja rakastuin, ja Anna-kirjat unohtuivat yli kymmeneksi vuodeksi kokonaan.

Nyt viime keväänä löysin neljä ensimmäistä Anna-kirjaa Storytel-äänikirjasovelluksesta ja päätin antaa uuden mahdollisuuden - ja kas kummaa, aika oli tehnyt tehtävänsä, tai sitten tarina upposi minuun paremmin valmiiksi luettuna. Kumpi lie ollut syynä, mutta mummuni on ainakin tyytyväinen, kun nyt vihdoin olen päässyt Vihervaaran Annan maailmaan sisälle. (Fakta: mummuni nimi on Anna, ja siksi Anna-kirjat ovat aina olleet hänen erityisiä suosikkejaan.) Kaikki osat eivät kuitenkaan löytyneet äänikirjoina, mutta tällä kertaa lukeminenkin sujui paljon aikaisempaa helpommin.

Ensimmäiset kolme osaa olivat oikeastaan tosi miellyttävää luku-/kuuntelukokemusta. Juoni ei ollut liian monimutkaista (kuten nyt ehkä pystyi odottamaan), hahmoja oli sopivasti ja tapahtumat soljuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi kirjat ovat vedonneet jo niin moneen sukupolveen, sillä onhan koko sarjan miljöö kerrassaan lumoava, ja Annan päiväunet ovat niin suloisia ettei niille voinut olla välistä nauramatta ääneen. Jätän ehkä juonen referoimisen sikseen, sillä kirjojen sisältö lienee tuttua monille, ja suoraan sanottuna kirjat ovat niin täyteen pakattuja ettei niitä oikein helposti pystyisi tiivistämäänkään.

Loppujen lopuksi kun pääsin neljänteen ja viidenteen kirjaan asti, alkoi vähän tuntua että kirjat toistavat itseään. Voi olla, että tämä johtui omasta suhtautumisestani kirjoihin, tai sitten tarina ei vain yksinkertaisesti kestä nopeaa yhtäjaksoista läpilukua. Mikä lienee ollut syynä, mutta loput kirjoista eivät enää kolahtaneet minuun samalla tavalla.

Totta kai hahmojen luonnollista kehitystä oli ihanaa lukea, ainahan se on. Ja ympäristön kuvauksissa oli jotain todella satumaista, ja uudet hahmot joita esiteltiin pitkin matkaa toivat mukavaa lisäväriä. Pakko silti myöntää, että viimeiset kaksi kirjaa kahlasin läpi lähinnä ajatuksella, että onhan nämäkin nyt luettava kun luin nuo kaikki muutkin.

(Älkää kertoko mummulleni etten tykännyt lopuista kirjoista niin paljon kuin ensimmäisestä. Ei tuoteta pettymystä.)

Saattaa kuulostaa siis kummalliselta, mutta Anna-kirjat olivat minulle aika raskas lukukokemus, ja minulla meni siinä lähes koko kesä, kun luin aina kaikkea muuta samaan aikaan. Vaikka sarja ei kokonaisuutena tehnyt valtavaa vaikutusta (en ehkä ollut enää varsinaista kohderyhmääkään), niin kyllä Vihervaaran Anna silti teki minuun nyt aika lähtemättömän vaikutuksen. Seuravaksi varmaan tutustun kirjoihin perustuvaan Netflix-sarjaan Anna, A lopussa.

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet, Anna opettajana, Anna omassa kodissaan, Annan perhe, Sateenkaarinotko, Kotikunnaan Rilla