Ökyrikkaat aasialaiset

Ihan yleisesti ottaen en ole kovin hyvä katsomaan elokuvia. Viime vuoden aikana taisin katsoa kokonaiset viisi elokuvaa, joista kaksi kävin katsomassa elokuvateatterissa. Mikä siinä on, että kahden tunnin pituiseen elokuvaan on niin vaikeaa keskittyä, mutta sitten kuitenkin jotain Netflix-sarjaa pystyy katsomaan kymmenkunta 45 minuttin jaksoa peräjälkeen?

Uutena vuotena innostuin sitten kuitenkin katsomaan siskoni suosituksesta Ökyrikkaat aasialaiset. ("No oli se ihan hyvä elokuva. No voit sä sen kattoa. Mut se kirja on ihan hirveen paljon parempi.") Osui varmaan ihan täydelliseen hetkeen, kun makasimme kaverin kanssa ruokaähkyssä sohvalla ja neuloimme villasukkia: juuri sopivaa "aivot narikkaan" -tyylistä hömppää isolla perhedraamalla maustettuna. 3/5, en ehkä katsoisi uudelleen.

Elokuva sai kuitenkin minussa aikaan ehkä parhaan mahdollisen reaktion: etsin kirjan itselleni äänikirjasovelluksesta, kun lopputekstit vielä pyörivät. Koska olin nähnyt aikaisemmin mainitun siskoni lukevan kirjaa, tiesin sen olevan aikamoinen tiiliskivi, mutta äänikirjana se ei häiritse senkään vertaa kuin painettuna kirjana.

Kirjan maailmaan uppoutui paljon helpommin kuin elokuvaan. Vaikka henkilöhahmoja oli paljon ja nimet kuulostivat kaikki alkuun yhtä vierailta ja numeronpyörittelyä oli valtavasti, kun kaikkien vuosituloista ja perinnöistä ja yksityiskoneiden arvoista tehtiin selkoa, huomasin jääväni tarinaan koukkuun ihan ensimmäisestä luvusta asti. Kevin Kwan on osannut punoa henkilöhahmot niin hyvin ja taidokkaasti toisiinsa kiinni, että ne eivät olisi mitenkään selvinneetkään ilman toisiaan.

Aika nopeasti kirjan myötä kävi ilmi, että elokuvassa oli paljon omaa ja vain jonkin verran alkuperäistä, mutta sopivasti oikeita nimiä että tarinan melkein tunnisti samaksi. (Tämä lienee ongelma useiden elokuvaversiointien kohdalla, varsinkin nykyisin. Kirjat ovat parhaimmillaan tuhat sivua pitkiä, eikä niistä millään saa hyvin myyvää pitkää elokuvaa, vaan paljon on karsittava pois. Se on sääli.) Kirjassa pureuduttiin vielä elokuvaa paljon syvemmin siihen, millaista on olla niin valtavan rikas Singaporessa, millaisia erilaisia ongelmia se tuo mukanaan, ja mitä paineita se kasaa kaiken sen keskelle syntyneen harteille.

Äänikirjana seuraamisesta teki tosiaan hankalaa se, ettei aina ollut ihan varma siitä, mitä sukua tämä ja tämä hahmo nyt olikaan päähenkilölle. Painetussa kirjassa on ymmärtääkseni jonkinlainen lista hahmoista, mikä helpottaa pysymään kärryillä, ja itse ainakin rakastan tällaisten listojen tutkimista pitkin kirjaa. Myös valtavien rahasummien kokoa oli ajoittain vaikea käsittää, kun sitä nollien määrää ei nähnyt silmien edessä, ja muutaman kerran myönnän kirjoittaneeni jonkun luvun paperille ihan vain nähdäkseni miltä kuusi peräkkäistä nollaa näyttää. (Aika hurjalta.) Vähän myös ehkä häiritsi se, että olin todella katsonut elokuvan ensin, ja vähän koko ajan odotin siinä olleita tapahtumia, joita ei läheskään kaikkia sitten tullutkaan.

En tiedä, kuinka paljon tarinasta on totta. En tiedä, kuinka tarkasti Kwan on osannut kuvata Singaporen todellista kermaa, onko joku kirjan hahmoista saanut innostuksensa tosimaailman henkilöstä, löytyykö kirjassa maninittuja salaisia paikkoja jos niitä lähtee etsimään. Sen tiedän, että kun alkaessani tätä tekstiä kirjoittaa etsin käsiini Kevin Kwanin kustantajan verkkosivut ja sain tietää Ökyrikkaiden aasialaisten olevan vasta trilogian ensimmäinen osa, olin heti vähän innostunut. China Rich Girlfriend (2015) tai Rich People Problems (2017) ei kumpikaan löydy nopealla selauksella omasta kirjastostani, enkä ole edes varma onko niitä suomennettu, mutta mikäli ne joskus saan käsiini niin varmasti luen - ja nautin.

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset
Otava 2019

Onko tällaisiakin kirjoja?

Kun Minna Rytisalon Rouva C. viime vuonna julkaistiin, tiesin heti että se on laitettava lukulistalle - eikä siis mihinkään lukulistan pohjalle monen kymmenen kirjan listan jatkeeksi, vaan nostettava ylemmäs, että se varmasti tulee luettua. Kirja oli kuitenkin niin suosittu, että se oli kirjastoissa koko ajan menossa, eivätkä pitkät jonotusajat tuntuneet houkuttelevilta. Juttu jäi, mutta Rouva C. nousi listalla ylemmäksi vähän kerrallaan.

Vähän aikaa sitten ostin hetken mielijohteesta Rytisalon esikoiskirjan, Lempi (Gummerus 2016), ja luin sen yhdeltä istumalta lähes henkeä haukkoen. Voiko tällaisia kirjoja oikeasti olla? Lempi oli jotenkin niin kertakaikkisen tyhjentävä ja puhdistava lukukokemus, että Rouva C. nousi automaattisesti aktiiviseen etsintään, eikä aikaakaan kun se jo suorastaan huusi minua korkeakoulukirjaston uutuushyllystä.

Olen aina ollut todella kiinnostunut Minna Canthista ihmisenä, naisena, historiallisena henkilönä. On upeaa, että hänestä löytyy nykyisin niin paljon kirjallisuutta, ja niin monesta näkökulmasta kirjoitettuna. Itselleni Rouva C. oli kuin suora näkymä Canthin omaan aikaan, omiin maisemiin ja paikkoihin ja mieleen. Rytisalo on onnistuneesti osannut kuvata maailmaa sellaisena, kuin sen aikalaiset ovat luultavasti nähneet - tätä mieltä olin jo Lempiä lukiessani. Mikä onkaan parempaa, kuin kiehtova historiallinen henkilö ja taitava kirjailija, joka osaa herättää hänet henkiin, hyveineen ja vikoineen?

Rouva C. kertoo nimenomaan Canthista naisena, vaimona ja äitinä, myös tyttärenä ja sisarena. Se kertoo hänen tuskastaan mahtua siihen muottiin joka naiselle hänen aikanaan annettiin, joka naiselle vieläkin välillä annetaan, liian pienenä ja väärän muotoisena. Kirjan edetessä lukija tuskastuu Minnan kanssa yhdessä ihmisten mielipiteistä, yhteiskunnan odotuksista, toisista naisista, jotka tuntuvat lammasmaisina vain tyytyvän osaansa osaamatta tavoitella sen enempää.

Toki oli otettu taiteilijanvapauksia - totta kai oli, ei tällaista kirjaa kirjoiteta pitäytymällä pelkissä faktoissa. Sisälläni asuva pieni historianörtti olisi näistä vapauksista saattanut pahastua, mutta Rytisalo on onnistunut luomaan niin soljuvan ja yhtenäisen kokonaisuuden, että ei siinä lukija oikeasti pysähdy miettimään, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Ja faktahan on sekin, että emme me tiedä, kuinka paljon miesten kirjoittamassa historiassa on jäänyt sanomatta sitä muovanneista naisista. Ties vaikka totta olisi enemmänkin kuin arvaammekaan.

On helppo sanoa, että Rytisalo on mielestäni yksi parhaita suomalaisia nykykirjailijoita. Hänen tapansa asettaa sanat sopiviksi lauseiksi resonoi jossain todella syvällä miellyttävällä tavalla. En malta odottaa, mitä hän kirjoittaa seuraavaksi.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018

Terveisiä Vihervaarasta

Joskus ehkä kymmenenvuotiaana minulle annettiin käteen Annan nuoruusvuodet -kirja ja sanottiin että "lue tämä sarja, tykkäät varmasti". Mummulta löytyi koko sarja siistissä rivissä hyllyltä, ja koska luin siihen aikaan muutenkin jo tosi paljon, ryhdyin totta kai innokkaana urakkaan. Kuitenkin ennen ensimmäisen kirjan puoliväliä turhaannuin hitaaseen tempoon ja ehkä vähän myös Annaan, josta en ihan kamalasti välittänyt hahmona, enkä sitten enää viitsinyt edes yrittää seuraavaa osaa. Siirryin Runotyttö-kirjoihin ja rakastuin, ja Anna-kirjat unohtuivat yli kymmeneksi vuodeksi kokonaan.

Nyt viime keväänä löysin neljä ensimmäistä Anna-kirjaa Storytel-äänikirjasovelluksesta ja päätin antaa uuden mahdollisuuden - ja kas kummaa, aika oli tehnyt tehtävänsä, tai sitten tarina upposi minuun paremmin valmiiksi luettuna. Kumpi lie ollut syynä, mutta mummuni on ainakin tyytyväinen, kun nyt vihdoin olen päässyt Vihervaaran Annan maailmaan sisälle. (Fakta: mummuni nimi on Anna, ja siksi Anna-kirjat ovat aina olleet hänen erityisiä suosikkejaan.) Kaikki osat eivät kuitenkaan löytyneet äänikirjoina, mutta tällä kertaa lukeminenkin sujui paljon aikaisempaa helpommin.

Ensimmäiset kolme osaa olivat oikeastaan tosi miellyttävää luku-/kuuntelukokemusta. Juoni ei ollut liian monimutkaista (kuten nyt ehkä pystyi odottamaan), hahmoja oli sopivasti ja tapahtumat soljuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi kirjat ovat vedonneet jo niin moneen sukupolveen, sillä onhan koko sarjan miljöö kerrassaan lumoava, ja Annan päiväunet ovat niin suloisia ettei niille voinut olla välistä nauramatta ääneen. Jätän ehkä juonen referoimisen sikseen, sillä kirjojen sisältö lienee tuttua monille, ja suoraan sanottuna kirjat ovat niin täyteen pakattuja ettei niitä oikein helposti pystyisi tiivistämäänkään.

Loppujen lopuksi kun pääsin neljänteen ja viidenteen kirjaan asti, alkoi vähän tuntua että kirjat toistavat itseään. Voi olla, että tämä johtui omasta suhtautumisestani kirjoihin, tai sitten tarina ei vain yksinkertaisesti kestä nopeaa yhtäjaksoista läpilukua. Mikä lienee ollut syynä, mutta loput kirjoista eivät enää kolahtaneet minuun samalla tavalla.

Totta kai hahmojen luonnollista kehitystä oli ihanaa lukea, ainahan se on. Ja ympäristön kuvauksissa oli jotain todella satumaista, ja uudet hahmot joita esiteltiin pitkin matkaa toivat mukavaa lisäväriä. Pakko silti myöntää, että viimeiset kaksi kirjaa kahlasin läpi lähinnä ajatuksella, että onhan nämäkin nyt luettava kun luin nuo kaikki muutkin.

(Älkää kertoko mummulleni etten tykännyt lopuista kirjoista niin paljon kuin ensimmäisestä. Ei tuoteta pettymystä.)

Saattaa kuulostaa siis kummalliselta, mutta Anna-kirjat olivat minulle aika raskas lukukokemus, ja minulla meni siinä lähes koko kesä, kun luin aina kaikkea muuta samaan aikaan. Vaikka sarja ei kokonaisuutena tehnyt valtavaa vaikutusta (en ehkä ollut enää varsinaista kohderyhmääkään), niin kyllä Vihervaaran Anna silti teki minuun nyt aika lähtemättömän vaikutuksen. Seuravaksi varmaan tutustun kirjoihin perustuvaan Netflix-sarjaan Anna, A lopussa.

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet, Anna opettajana, Anna omassa kodissaan, Annan perhe, Sateenkaarinotko, Kotikunnaan Rilla

Mittaammeko onnellisuutta tykkäyksillä?

Kävipä kesällä niin onnellisesti, että löysin lompakostani kirjakaupan lahjakortin, jolla oli vielä saldoa. En ymmärrä miten olen voinut olla niin huolimaton, yleensä kun lahjakortti tulee käytettyä heti ja kokonaan. Alennukset ja lahjakortti saivat vihdoin ostamaan kirjan, jota olin hypistellyt useammin kuin kerran pitkin kesää.

Holly Bourne oli minulle uusi tuttavuus. Katsokaa miten onnellinen olen puhutteli minua ennen kaikkea nimensä vuoksi. Kirjan päähenkilö Tori Bailey on kirjoittanut suositun kirjan ja jakaa sosiaaliseen mediaan elämäänsä; inspiroivia ajatuksia arjesta sekä kuvia täydellisestä parisuhteestaan. Todellisuus on kuitenkin toinen. Kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja hankkivan lapsia. Mitä keskustella ystävien kanssa jotka tuntuvat olevan täysin eri elämäntilanteessa? Miten pitää yllä kulissia, että kaikki on täydellistä ja vaivatonta?

Katsokaa miten onnellinen olen on Bournen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Hänen muu tuotantonsa on suunnattu nuorille aikuisille. Kirja käsittelee paitsi kolmekymppisen naisen kipuilua iän mukana tuoman muotin kanssa, myös sosiaalista mediaa ja sen käyttöä. Minuun kirjassa iski juuri Torin jo riippuvuutta muistuttava suhde sosiaaliseen mediaan. Kuvaa lavastetaan ja asetellaan laskelmoivasti, mutta lopputuloksen tulee olla huoleton, "I woke up like this" tyyppinen puolivahingossa napattu otos arjesta. Julkaisun jälkeen tarkkaillaan silmä kovana tykkäyksiä ja kommentteja joiden päälle omaa hyvää oloa rakennetaan. Vaikka elämä tuntuu kaatuvan päälle, on ennen kaikkea tärkeintä, että kulissi näyttää ulospäin täydelliseltä. 

Koska kirjan muut teemat eivät välttämättä ole omassa elämässä tai lähipiirissä tällä hetkellä ajankohtaisia, takerruin juuri kirjan ajatuksiin sosiaalisesta mediasta. Aloin miettiä myös omaa käyttäytymistäni ja suhtautumistani someen. Tänä päivänä olisi helppoa hukkua kaikkien julkaisujen sekaan ja vain vertailla itseään loputtomasti täysin tuntemattomiin ihmisiin maailman toiselta puolelta. Tykkäykset lämmittävät taatusti kaikkien mieltä, muillehan kuvat someen jaetaan. Kuten Tori, harva pystyy arjessaan kuitenkaan elämään omien inspiroivien ajatusten mukaan ja lopulta julkaisujen päivystäminen ja vertailu käy vain oman mielenterveyden päälle. 

Kirja oli mielestäni sopivaa, nopealukuista kesälukemista. Mielestäni oli nerokasta jakaa kirjan luvut yhdeksään kuukauteen. En voi silti sanoa että olisin hurahtanut kirjaan niin täysin, että olisin lukenut sen yhdeltä istumalta. Koska kirja käsittelee myös sosiaalista mediaa, on tekstin seassa Torin sähköposteja ja ystävien some päivityksiä. Tällainen asettelu ei ole koskaan iskenyt minuun, ei tässäkään teoksessa. Tekstin seassa olevat kuvat ja kommenttikentät jostain syystä enemmän häiritsevät, kuin elävöittävät lukukokemustani. 

Ehkä koska kirja oli niin nopealukuinen, ei se jättänyt loppujen lopuksi minuun sykähdyttävää vaikutelmaa. Tunsin kyllä sympatiaa Toria kohtaan ja halusin tietää mihin kaikki päättyy, mutta samalla kirja jätti minuun hiukan mitäänsanomattoman vaikutelman. Ehkä minun täytyy lukea Holly Bournen muutakin tuotantoa ennen kuin voin päättää pidänkö hänen tyylistään. 

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Gummerus, 2018

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2019

Joku on ehkä huomannutkin tuossa sivussa listan kirjoista, joita olen lukenut Seinäjoen kaupunginkirjaston tämän vuoden lukuhaasteeseen, ja olen varmaan joissakin postauksissa siitä enemmänkin maininnut. Nyt on kuitenkin haaste täytetty ja lomake palautettu, joten on aika kääntää nokka kohti muuta luettavaa. Sitä ennen ajattelin kuitenkin nostaa pari kirjaa, jotka haasteen varjolla luin, sekä jakaa muutenkin ajatuksiani haasteesta yleisesti.

Haasteen ideanahan oli tosiaan tänä vuonna lukea 25 kirjaa 25 eri maasta. Haasteen rajoitukset ovat siis aika väljät - ja ensimmääiset 5-6 kirjaa tulivatkin ihan heittämällä ilman, että minun tarvitsi mitenkään erityisemmin lähteä etsimään uutta luettavaa haastekiikarit nenällä. Loppujen lopuksi en joutunut haasteen kanssa varsinaisesti lukkoon missään vaiheessa, vaikka kaikki sitä varten lukemani kirjat eivät olleetkaan aivan mieluisia. Jos pitäisi arvostella haastetta itsessään, antaisin sille varmaan vahvat neljä tähteä viidestä.

Tämän haasteen avulla olen siis päässyt nojatuolimatkoille ympäri maailman, ja olen samalla tutustunut moneen sellaiseen upeaan teokseen, joita en luultavasti olisi ilman haastetta edes löytänyt. Yksi näistä on ehottomasti Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka, josta jo kerroinkin enemmän aikaisemmassa kirjoituksessa. Kirja nousi tosi helposti ja nopeasti yhdeksi tämän hetken ehdottomista suosikeistani.

Toinen upea uusi tuttavuus haasteen myötä on Markus Zusakin Kirjavaras, josta myös mainitsin lyhyesti samassa yhteydessä parin muun kirjan kanssa. Tämä oli toki muutenkin jo omalla lukulistalla eikä sen lukeminen siis ollut mitenkään puhtaasti tämän lukuhaasteen ansiota, mutta ehkä haaste toimi jonkinlaisena viimeisenä sysäyksenä viimein napata kirja käteen ja aloittaa. Olen jo ehtinyt suositella Kirjavarasta todella lämpimästi vaikka ja kenelle omassa lähipiirissä sekä lukea osittain uudestaan itsekin (tiedän, paha-paha, kun on miljoona muutakin kirjaa odottamassa, mutta joskus pitää vähän hemmotella itseään - lukemisenhan kuuluu olla mukavaa). Ehdoton top3-kirja.

Ja pakkohan tässä on vielä mainita, että luin haastetta varten uudelleen Anne Frankin päiväkirjan. Viimeksi luin kirjan melkein viisi vuotta sitten ihan erilaisessa elämän- ja mielentilassa, mutta aina se kolahtaa ihan yhtä kovaa.

Valitettavasti kuitenkin nopeasti laskettuna noin puolet kirjoista, jotka itselleni valikoituivat haasteen lukemistoon, eivät oikein sykähdyttäneet. Näin ollen en ole niistä edes saanut mitään kirjoitettavaa tänne blogin puolelle, ja sekös harmittaa. Mutta koen ettei olisi ollut mitään järkeä alkaa keksiä mielipiteitä sellaisista teoksista, jotka eivät niitä luonnollisesti herättäneet. Jos nyt aloittaisin haasteen alusta, valitsisin siihen ehkä kirjoja vähän eri perusteella kuin nyt tein (lue: haahuilin kirjastossa ilman suunnitelmaa kunnes silmään pisti ohuehko tai kauniin värinen kirja). Tästä viisastuneena siis seuraavaan haasteeseen!

Laitan tähän loppuun koko listan haasteeseen luetuista kirjoista, jos vaikka joku tarvitsee vinkkiä omaa suoritustaan varten.

**

RANSKA - Sanna Tahvanainen: Pikkumusta
SUOMI - Eeva-Liisa Manner: Tämä matka
YHDYSVALLAT - Katja Kettu: Rose on poissa
ISO-BRITANNIA - Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
JAPANI - Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä
VIRO - Mehis Heinsaar: Herra Paulin aikakirjat
KANADA - L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
RUOTSI - Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
ITALIA - Umberto Eco: Numero Zeron tapaus
VENÄJÄ - Rosa Liksom: Hytti nro 6
BRASILIA - Paulo Coelho: Maktub
KREIKKA - Madeline Miller: Akhilleen laulu
HOLLANTI - Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
LIBANON - Amin Maalouf: Valon puutarhat
SAKSA - Markus Zusak: Kirjavaras
TANSKA - Knud Romer: Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa
BOTSWANA - Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1
CHILE - Hermàn Rivera Letelier: Elokuvankertoja
KIINA- Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
ESPANJA - Helena Sinervo: Runoilijan talossa
MAROKKO - Nedjma: Manteli
ISRAEL - Amos Oz: Kuolemaan asti
SENEGAL - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista
INTIA - Kishwar Desai: Pimeyden lapset
AUSTRALIA - Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste osuu ja uppoaa mulle nyt jotenkin tosi hyvin - olen haasteen innoittamana tarttunut useampaan sellaiseen kirjaan, joihin en välttämättä olisi muuten kahta kertaa vilkaissut ja jotka ovatkin sitten olleet ihan uskomattoman hyviä lukukokemuksia. Tässä yksi niistä!

Lumikukka ja salainen viuhka on nimenä sellainen, josta ainakin itselleni tuli alkuun mieleen vain Neiti Etsivät ja muut lasten salapoliisikirjat. Kirjan luettuani nimessä on kuitenkin ideaa.

Kirja sijoittuu 1800-luvun Kiinaan, keisari Daoguangin valtakauden loppuun ja taiping-kapinaan. Kertoja ja toinen päähenkilöistä, maanviljelijän tytär Lilja, pääsee erinomaisen hyviin naimisiin kauniisti sidottujen ja surkastettujen jalkojensa (eli kultaisten liljojensa) ansiosta. Lilja solmii yhdeksänvuotiaana hyvin virallisen ja tiiviin elinikäisen ystävyyssuhteen samanikäisen Lumikukan kanssa, mikä myös nostaa Liljan perheen sosiaalista asemaa - laotong-suhteet ovat harvinaisia ja arvossa pidettyjä.

Jo kirjan alussa lukijaa saattaa vähän hirvittää, kun tyttöjen jalkojen surkastamisen prosessista kerrotaan kohtalaisen yksityiskohtaisesti. Tämä on vain yksi muoto, jolla naisia 1800-luvun Kiinassa alistettiin, ja nämä monet syvään juurtuneet tavat, käytännöt ja ajattelumallit luovat pohjan koko kirjalle. Naisilla ei muun muassa ole oikeutta tietää kodin ulkopuolisista "miesten maailman" asioista, joten he ovat kehittäneet oman kirjoituksensa, nu shu -merkistön, jolla he viestivät toisilleen naisten kamarista toiseen ja kylienkin välillä. Myös Lilja ja Lumikukka viestivät nu shun avulla, ja kaikkein tärkeimmät viestit he kirjoittavat salaiseen viuhkaansa, samaan, josta heidän tarinansa alkoi heidän ollessan yhdeksänvuotiaita.

Kirjan takakansitekstissä sanotaan, että Liljan ja Lumikukan tarina on "kurkkuakuristavan kaunis", ja jos sitä ehkä hieman ennen lukemista epäilinkin, niin nopeasti jouhuin kyllä sanani syömään. On käsittämätöntä lukea, miten toisenlainen on se maailma, jossa Lilja ja Lumikukka elävät, ja silti ihan täysin todellinen ja yhä joissain määrin nykyaikainen. Koko miljöö tuntuu ihan joltain fantasiamaailmalta, mutta perustuu oikeisiin tapahtumiin ja paikkoihin, ja henkilöhahmotkin ovat sellaisia, jotka ovat ihan hyvin voineet olla olemassa.

Lumikukka ja salainen viuhka on täynnä tunteita laidasta laitaan. Siinä on paljon kuolemaa (lasten ja vanhusten, terveiden ja masentuneiden ja kulkutautien riivaamien), perheen kunniaa ja häpeää, rakkautta omaan lapseen, lapsuudenperheeseen ja puolison perheeseen. Kirjassa on paljon kipua, mutta myös onnen aiheita. Kaikkein syvimmin itseäni kosketti Liljan ja Lumikukan välinen ystävyys kaikkine vaikeuksineen ja kuitenkin niin puhtaine tunteineen.

On pakko myöntää, etten näin syvästi tuntuvaa lukukokemusta osannut odottaa, kun kirjan hyllystä nappasin (kohtalaisen summamutikassa). Voi olla, että tämä jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa, ja kenties saa lukemaan enemmänkin Lisa Seen tuotantoa tai muuta samanlaista kirjallisuutta. Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, ja harkitsen vakavissani myös sen etsimistä käsiini.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
WSOY 2006

Kesän alun lukemisia

Tiedättehän kaikki sen tunteen, kun koko kevään ajattelee ja odottaa, että "Kesällä mulla on aikaa lukea", ja "Sitten kesällä luen tämänkin", ja pino yöpöydällä vain kasvaa kasvamistaan - ja sitten se kesä tulee, ja kohta on jo heinäkuu, ja tajuat, ettet ole lukenut kuin ehkä yhden niistä kauan jo suunnitelluista kirjoista, jos sitäkään.

Juuri näin minulle taas tänäkin vuonna kävi. Kirjastosta lainattuja kirjoja notkuu hyllyssä toista kymmentä, omiakin on vielä monen vuoden takaa lukematta, ja silti ostin taas uusia. Olen toki lukenutkin, kirja viikossa -tahti on jatkunut tasaisena koko vuoden ja kesälläkin, mutta jotain syystä juuri ne kirjat, joita "pitäisi" lukea, eivät innosta.

No mitä sitten olen lukenut?

Valikoin tähän kuvaan kaksi jo luettua ja yhden yllätyslöydön, josta olen oikein erityisen innoissani. Tämä löytö on "Kätken kirjeesi patjani alle", joka sisältää Astrid Lindgrenin ja Sara Schwardtin kirjeenvaihtoa vuosilta 1971-2002. Kirja löytyi, kun kävimme Katrin kanssa kirjakaupan alennusmyynnissä, ja olen ennenkin todennut, että Katrin kanssa ei kirjakaupasta lähdetä tyhjin käsin. Niin ei tälläkään kerralla. Olen aina rakastanut Atrid Lindgreniä ja hänen kertomuksiaan, ja jotenkin tuntui että tämä kirja suorastaa hyppäsi syliini ja pyysi ostamaan.

Amin Maaloufin Valon puutarhat on kertomus Manista, persialaisesta profeetasta ja manikealaisuuden perustajasta. Kirja on väritetty ja mielikuvituksen avulla sävytetty kertomus hänen elämästään ja opeistaan. Se on kaunis, runollisin ilmaisuin kirjoitettu, ja tällaisen aikana, jolloin uskonnot sotivat toisiaan vastaan ja tuntuu, että uskotokuntiin kuulumisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä, Manin julistama "kauneuden uskonto" on kuin tuulahdus raikasta ilmaa. Kirjassa on kauniita henkilökuvauksia, pitkiä pohdintoja Valosta ja Pimeydestä, sekä monipuolista ajan kuvausta 200-luvulta, kristinuskon alkuajoilta ja monen muun uskonnon kukoistuskaudelta.

Kirjavaras on teos, joka minun on pitänyt lukea jo pitkään. Se kai lasketaan jo useammassa listauksessa klassikoksi, ja se löytyy "kirjoja, jotka sinun on luettava ennen kuolemaasi" -listoilta. Enkä yhtään ihmettele, miksi. Kirja on paitsi mielenkiintoisesti ja kauniisti kirjoitettu, myös tarinaltaan kantaaottava ja pysäyttävä. En ole kovin montaa toiseen maailmansotaan sijoittuvaa kirjaa lukenut, mutta niistä, jotka olen, tämä on ehdottomasti paras. Kirjavaras on 9-vuotias Liesel, jonka kasvattivanhemmat piilottelevat juutalaismiestä kellarissa samalla, kun Liesel itse lukee varastettuja kirjoja naapureille pommisuojassa. Kertojana kirjassa toimii itse kuolema - mistä jo voi päätellä, ettei kaikki pääty ihan niin hyvin kuin lukija haluaisi - jolla on Hitletrin vallan aikana tavallista enemmän töitä ja joka törmää Kirjavarkaaseen useammin kuin kerran.

Sen lisäksi, että olen lukenut nämä ja pari muutakin teosta, olen myös aloittanut noin kymmenkunta uutta. Saa nähdä, saanko niistä yhtäkään kesän aikana loppuun saakka. Toivotaan parasta!

Astrid Lindgren & Sara Schwardt: "Kätken kirjeesi patjani alle" - Kirjeenvaihto 1971-2002
WSOY, 2017

Amin Maalouf: Valon puutarhat
Gummerus, 2014

Markus Zusak: Kirjavaras
Otava, 2008

Mitä kukin pakenee

Ja jälleen kiitos koulutehtävän, löysin loistavan kirjan! Päätin tarttua vihdoin Sofi Oksasen paljon puhuttuun ja palkittuun Puhdistukseen! En ole aiemmin tutustunut teokseen enkä aiemmin olisi ehkä ollut valmis sitä edes tekemään. Tiesin ennestään ainoastaan sen,  ettei Puhdistus ole mikään kevyt lukukokemus. 

Kirjan kantava teema on mielestäni pakeneminen. Lukiessa herää ajatus mitä kaikkea me ihmiset pakenemme ja millä tavalla. Kirjan päähenkilöt Aliide ja Zara pakenevat molemmat mutta vain eri tavalla. Aliide pakenee menneisyyttään ja muistojaan Viron miehityksen ajalta. Zara pakenee konkreettisesti hänet prostituutioon pakottaneita miehiä.

Aluksi olin hiukan skeptinen. Askelmerkkejä tapahtumille ja henkilöille asetellaan alussa pitkään ja lukiessa menee hetki ennen kuin pääsee kirjan rakenteeseen sisälle. Näkökulmasta ja ajasta hypitään tiuhaan. Jos malttaa ja jaksaa lukea, Oksanen palkitsee sinnikkään ja huomaamattaan lukija sukeltaa tarinaan, eikä kirjaa pysty laskemaan käsistään. Luku luvun perään Aliiden ja Zaran pakenemiselle kerrotaan enemmän taustaa ja syitä. He edustavat eri aikoja mutta heidän kokemuksensa sivuavat toisiaan yllättävän paljon. Aliide näkee Zarassa omia arpiaan ja kokemuksiaan ja juuri Zaran läsnäolo nostaa pintaan Aliiden syvälle haudatut traumat. 

Oksasen tapa kirjoittaa on suora ja kaunistelematon, eikä hän päästä lukijaa helpolla. Puhdistus on alunperin kirjoitettu näytelmäksi ja sen mielestäni näkee myös romaanista. Jokainen luku voisi olla kohtaus näytelmästä ja luvun loppuessa voi melkein nähdä valon laskevan ja jälleen nousevan, kun uusi luku alkaa.

Kirjan loppu Zaran tarinan osalta oli itselleni pienoinen pettymys. Koko teoksen ajan jännitystä kasvatetaan ja kasvatetaan ja lukija odottaa Zaran kanssa yhtä pelokkaana ratkaisua. Tämä odotus ei mielestäni päässyt aivan arvoiseensa päätökseen. Aliiden tarinan loppu oli toisaalta täysin yllättävä lukijalle. Alusta alkaen lukija aistii, että Aliidella on jotain kipeää ja merkittävää menneisyydessään, mutta itse en osannut odottaa kaikkea sitä, mitä teoksen lopussa paljastui. Kirjan rakenne on kerrassaan nerokas ja viimeinen luku, Viides osa kääntää asetelman täysin. Kirjan ahmittuani meinasin aloittaa sen heti uudestaan niillä tiedoilla, jotka kirjan loppu lukijalle tarjosi. 

Kirja oli yksi järisyttävimpiä lukukokemuksiani tälle vuodelle. Olen useammassa julkaisussa maininnut teoksen jotenkin merkittäväksi tälle kirjavuodelleni, mutta en välitä siitä, sillä tämä tilanne todella on. Olen tarttunut onnekseni hyvin erilaisiin teoksiin ja löytänyt jo nyt uusia suosikkeja ja inhokkeja. Puhdistus on ehdottomasti suosikkien puolella! Lukukokemuksen jälkeen on mieli hetken täysin tyhjänä ja sitten sinne pursuaa niin paljon ajatuksia, että niitä on vaikea jäsennellä. Teos vihastuttaa ja ihastuttaa, itkettää ja naurattaa. On myös hienoa, että Viron lähihistorian synkistä ajoista on kirjoitettu romaani. Puhdistuksen myötä ihastuin Oksasen kerrontaan niin paljon, että palauttaessani Puhdistuksen, kirjastosta tarttui mukaan Stalinin lehmät ja Norma. Voisi siis ehkä sanoa, että Oksanen vei mennessään!

Sofi Oksanen: Puhdistus

WSOY, 2008

Moskovasta Mongoliaan

Katri kirjoitti lukukokemuksestaan Rosa Liksomin novellikokoelmasta Yhden yön pysäkki aikaisemmin keväällä. Lukutehtävä oli ammattikorkeakoulun kotimaisen kirjallisuuden kurssia varten, ja Kartin kokemuksesta rohkaistuneena uskalsin itse samalle kurssille myöhemmin ottaa luettavakseni Liksomilta kirjan, jonka Katrikin tekstissään mainitsi.

Jännitin vähän Liksomin valitsemista 2010-luvun lukupiiriin, koska olin kuullut vähän ristiriitaista palautetta hänen novelleistaan - muiltakin kuin vain Katrilta. Hytti nro 6 ei kuitenkaan ainakaan äänikirjana ollut mitenkään huono idea. Olen muutenkin ollut jo pitkään kiinnostunut tarttumaan johonkin Liksomin teokseen.

Aikajanallisesti Hytti nro 6 sijoittuu 1980-1990-lukujen taitteeseen. Kirja kertoo tytöstä ja miehestä, joiden nimiä ei taideta kertaakaan kirjan aikana mainita; kahdesta toisilleen tuntemattomasta ihmisestä, jotka nousevat toisiaan ennestään tuntematta junaan Moskovassa ja jakavat hytin numero 6 matkallaan Neuvosto-Venäjän läpi Mongoliaan. Matkan varrella selviää pätkissä ja hajanaisesti sekä tytön että miehen tarinaa sekä syitä, miksi he ovat matkalle lähteneet.

Sekä miehen että tytön tarinoissa on niin paljon ahdistavia käänteitä ja traumaa, että se tekee koko kirjan sävystä jokseenkin synkän. Sitä värittävät kuitenkin melkein maalausmaiset kuvaukset siitä Siperiasta, jonka läpi he matkansa aikana kulkevat. Kirja on kerronnaltaan hyvin kiehtovaa ja paikoittain runollista, ja tämänkin teoksen kohdalla saan varmasti enemmän irti, kun tartun siihen toisen kerran. Ehkä lukeminen voisi toimia tähän paremmin kuin kuuntelu, sillä venäjänkieliset paikat ja henkilöt tuntuvat sekoittuvan ainakin omassa mielessäni helposti, kun niiden kirjoitusasua ei näe.

Hytti nro 6 täyttää itse asiassa aika monia 2000-luvun tunnuspiirteitä, kuten lähihistorian kuvaamisen, näkökulmien vaihtelun ja useat tarinalinjat. En niinkään näe kirjaa 2010-luvun teoksena, ja se onkin julkaistu aivan 2010-luvun alkutaipaleilla, eikä siis voi mitenkään vielä ottaa vaikutteita vuosikymmenen suurista tapahtumista. Sen sijaan Rosa Liksom kirjailijana itse edustaa 2010-luvulla kukoistukseensa noussutta kirjailijan brändäyskulttuuria: hän kirjoittaa salanimellä ja rakentaa ympärilleen erilaisia harhaluuloja ja mielleyhtymiä, joista kukaan ei oikein tiedä, mikä on todellista ja mikä ei. Rosa Liksom on kirjailijana ja taiteilijana hyvin mielenkiintoinen ilmiö, josta voit lukea lisää täältä.

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011

Mummin suosittelemaa

Meillä kaikki saavat jouluna valtavasti kirjoja. Omastakin mielestä ne ovat ihanimpia lahjoja etsiä ja valita. Kun kukin on lukenut saamansa kirjat, lähtevät ne kiertämään kaikilla muilla. Punainen osoitekirja oli tänä vuonna se teos, joka ihastutti valtavasti.

Punainen osoitekirja kertoo iäkkäästä Doriksesta. Hän elää Ruotsissa ja on yhä enemmän muiden armoilla, kun arkisten asioiden hoitaminen ei enää sujukaan niin kuin ennen. Kotiavustajan lisäksi Doriksen luona ei käy ketään. Siskon tyttöön ja hänen perheeseensä pidetään yhteyttä tietokoneen kautta. Muuten Doris on yksin. Hitaaksi ja hiljaiseksi muuttunutta arkea Doris pakenee kalleimman aarteensa pariin. Hänellä on isältä lahjaksi saatu punainen osoitekirja johon hän on kirjannut kaikki elämässään vaikuttaneet ihmiset.
Kirjan mennyttä aikaa käsittelevät luvut on nimetty osoitekirjasta löytyvien ihmisten nimillä. Luku luvulta ihmisten tarinat ja merkitys Doriksen elämässä laajenevat lukijalle kunnes tulee luku, jossa nimen perässä lukee "kuollut". Hyvin pian käy ilmi, että suuri osa osoitekirjan henkilöistä on siirtynyt jo ajasta iäisyyteen eikä heistä ole enää jäljellä kuin muistot.

Kirja oli viehättävä lukukokemus. Jos kaipaa toiminnallista tykitystä, ei tämä teos ole välttämättä paras valinta. Kuten mummikin luettuaan sanoi: "Tämä kirja oli rauhallista ja ihanaa luettavaa." Pystyn samaistumaan tuohon täysin. Varsinaista toimintaa kirjassa on hyvin vähän. Kaikki toiminta tapahtuu päähenkilön ajatuksissa. Ensivaikutelma saattaa myös hämätä, sillä nykyään rauhaisaa elämää elävän Doriksen menneisyydestä paljastuu valtavia seikkailuja ja taistelua vastoinkäymisiä vastaan. Nyt vanhentunut ja heikoksi muuttunut Doris on joutunut taistelemaan elämänsä ja selviytymisen puolesta mikä on varmasti osin syy siihen, ettei hän tahdo taipua toisten armoille.
Kirja on koskettava kuvaus elämän raadollisuudesta mutta myös rakkaudesta ja ilosta ja ennen kaikkea halusta elää.

Tarttuessani kirjaan odotin ehkä kevyempää lukukokemusta. Kirja saikin yllätettyä minut täysin. Vaikka kirja välillä sai nauramaan, sai se useammin herkistymään. Dorikseen kiintyy tarinan edetessä ja tuntuu epäreilulta ja henkilökohtaiselta, ettei kukaan tunnu enää välittävän. Aivan näin ei toki ole, sillä siskon tyttärelle Doris on korvaamaton ja lopulta tämä on valmis uhraamaan jopa oman avioliittonsa ja matkustaa Yhdysvalloista valvomaan Doriksen vuoteen viereen. Kuitenkin hänkin saapuu fyysisesti paikalle vasta kun pelko Doriksen kuolemasta iskee vasten kasvoja.
Kirjan maailma ja Doriksen pelot ja elämänkokemus ovat kaukana omastani. Silti tai ehkä juuri siitä syystä kirja nousi heti yhdeksi tämän vuoden ihanimmista lukukokemuksista! Sofia Lundbergiltä on ilmestynyt toinenkin kirja Toinen puoli sydäntä, jonka haluan ehdottomasti myös lukea!

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Otava 2018

Unettoman yön tarinat

Huhtikuu ja kuukauden ensimmäinen luettu! (Huomasin että olen nyt alkuvuodesta ollut paljon aktiivisempi lukija kuin moneen vuoteen, toivottavasti tämä tahti jatkuu!) Sivuja ei tässä kirjassa ehkä ollut kovin monta, mutta ne olivat painavia ja vähän sekavia, ja ne vaativat muutaman hetken ennen kuin niiden sisällön aivan täysin ymmärsi.

Mari Mörön Kiltin yön lahjat kuuluu taas kirjoihin, joita en olisi luultavasti valinnut hyllystä luettavaksi ilman kurssisuunnitelmaan kuuluvia lukupiirejä - mutta olen kyllä tosi iloinen siitä, että tämä tuli luettua. Ahmin kirjan aika nopeasti, ja aluksi luulin, etten ymmärtänyt kirjasta yhtikäs mitään. Kuitenkin kun kirjasta lukupiirissä keskusteli yhdessä luokkatovereiden kanssa, juoni selkeytyi ja aiheet ja teemat konkretisoituivat.

Kiltin yön lahjoissa on vaihtuva minäkertoja, joista yksi on kuusivuotias Siia. Mitä enemmän Siiasta sain tietää, sitä enemmän hänen tilannettaan kauhistelin. Siia asuu kerrostaloasunnossa kaksin äitinsä kanssa, mutta äiti on "tanssija" ja "taiteilija" eikä ole läsnä ja Siia joutuu itse huolehtimaan itsestään ja asunnosta. Iltoina, joina Siia laittaa itse itsensä nukkumaan, hän saa äidiltään kiltin yön lahjan - haljenneen luomivärinapin, vanhan huulipunan, tyhjän puuterirasian.

Siian naapurissa asuu Pöyhönen, mies, jolla on jonkinlaista menneisyyttä Siian äidin Miiman kanssa mutta jota Miima nyt välttelee. Pöyhönen on tarinan "hyvä tyyppi", joka tuntuu aidosti välittävät Miimasta ja Siiasta ja suunnittelee kaikenlaisia pieniä ja suurempia asioita yhteisen tulevaisuuden toivossa. Lopulta kerrostalon pihalla sukkahoususillaan juoksentelevasta Siiasta eniten huolta pitää kuitenkin Pöyhösen Venäjältä haettu kaveri Viikki, joka ei itsekään ehkä ole aivan elämänsä kunnossa ja jolla on jos jonkinlaista keikkatyötaustaa. Viikki huolehtii, ettei Siia ole yksin Miiman kadottua "töihin", vaihtaa lakanat ja kiristää kaapinovia etteivät ne putoa Siian päälle.

Vaikka kirjassa lopulta käy periaatteessa hyvin, kirjasta ei silti ehkä jää kovin hyvä mieli. Siia on laiminlyöty ja heitteillejätetty lapsi, jonkalaisia ei tarvitse hakea kirjojen sivuilta - heitä on joka paikassa, heitä jotka huolehtivat itse itsestään likaisissa vaatteissaan, tietämättä aina päiväkausiin missä heidän vanhempansa ovat. Siia katselee sivusta, kun äidin vieraat tulevat ja menevät, jättäen jälkeensä vain Siian lattiaan piirtämät kengänkoon vertailut. Kirjassa on pieniä asioita, jotka kokonaiskuvan kirkastuessa saavat lastensuojelun kannalta suorastaan karmivia merkityksiä.

Kerronta kirjassa on hyvin hämmentävää, mutta se lienee odotettavissa, kun yksi kertojista on kuusivuotias ja muut kaksi erilaisten huumausaineiden alaisia tai ehkä muuten vähän sekaisin. Samat tapahtumat kuvataan usein kahteen kertaan, lapsen ja aikuisen näkökulmasta, ja näissä tulee hyvin esiin erot siinä, mihin asioihin eri ikäiset ihmiset keskusteluissa kiinnittävät huomiota. Mörö osaa loistavasti kertoa alle kouluikäisen lapsen maailmasta, mielikuvituksesta ja leikeistä, ja Siian näkökulmasta kirjoitetut luvut ovatkin omasta mielestäni kirjan kohokohtia.

Kirja on painava, vaikkakaan ei fyysisesti. Siinä on paljon ajateltavaa ja pureksittavaa, ja uskonkin, että toisella lukukerralla saisin siitä vielä paljon enemmän irti. Kirjasta on sanottu, että se olisi jokaisen lastensuojelun ammattilaisen luettava - ja olen tästä kyllä aivan samaa mieltä.

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat
WSOY 1998

Sopivasti absurdi

Aika kiusaa minua, sitä ei ole koskaan tarpeeksi. Opintojen vuoksi on paljon luettava sellaista, mitä en muuten listalleni valitsisi, ja nämä teokset samoin kuin muut koulutehtävät ja yleisesti elämä ovat aiheuttaneet sen, että vasta nyt ehdin julkaisemaan postausta kirjasta, joka sain kuunneltua loppuun jo tammikuun puolella. Onneksi hiihtolomalla löytyy aikaa tähänkin, vaikka töissä leirillä viikon vietänkin!

On kyllä sanottava, että nyt oli pitkästä aikaa sellainen kirja, josta nautin täysin alusta loppun saakka. Sopivasti ihmisyyttä, paljon historiaa ja juuri sen verran epäluonnollista että minulla kutkutti vatsanpohjassa.

(Aika ja sen oikkuilu sopii teemanakin tähän hyvin.)

(Seuraava teksti saattaa sisältää lieviä juonipaljastuksia kirjasta.)

Matt Haigin romaanissa Kuinka aika pysäytetään päähenkilöllä on harvinainen sairaus, jonka seurauksena hän ikääntyy muita ihmisiä huomattavasti hitaammin. Tämä aiheuttaa hämmennystä, noitavainoja ja vaarallisia tilanteita sekä sydänsurua, pelkoa ja kaipausta pitkin vuosisatoja.

Tapa, jolla romaanissa matkataan muistoissa monen sadan vuoden väliä ja vähitellen paljastetaan sitä, kuka oikeastaan onkaan se tarinan todellinen "pahis" (ja tästä tarinasta löytyykin oikein perinteinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu!) on kutkuttava. Aikahyppyjen ansiosta päähenkilölle saadaan jopa kaksi hyvää ja perusteltua rakkaustarinaa, joista kumpikaan ei ainakaan omasta mielestäni jää kaupallisella tavalla ontoksi. Matt Haig selvästi tietää, miten saada lukija innostumaan - ja miten innostus pidetään yllä vielä muutaman ensmmäisen sivun jälkeenkin.

Koko konsepti siitä, että olisi olemassa sairaus, jonka seurauksena ikääntyminen hidastuisi noin voimakkaasti, on minusta kiehtova. Samaan aikaan se on täysin absirdi, mutta saa silti pohtimaan, voisiko se olla mahdollista. Mistäs sitä tietäisi - romaanissakin "Albatrossit" pitävät olemassaolonsa salassa meiltä, jotka ikäännymme normaalia vauhtia. Juuri tästä hyväsä scifi- ja fantasiakirjallisuudessa on kyse; parhaimmillaan se saa lukijan pohtimaan, mikä on totta ja mikä taas ei.

Kuuntelin romaanin äänikirjana, ja kuuntelukokemuksenakin tämä kirja oli miellyttävä, sillä lukija oli hyvä ja teksti soljui vaivattomasti. Kieli ei ollut liian vaikeaa kuunneltavaksi, joten en tainnut kertaakaan joutua turhaan keskeyttämään kuuntelua tai kelaamaan taaksepäin. Pystyin myös tekemään jotain muutakin samalla, mikä on minulle aika harvinaista; yleensä en pysty keskittymään yhtään mihinkään muuhun samalla, kun kuuntelen äänikirjaa tai podcastia.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula Co. 2018
Suomentanut: Sarianna Silvonen

Yksi omista suosikeista!

Etsin kirjaa koulutehtävää varten ja mieleeni tuli heti yksi ehdottomista suosikeistani, jonka luin vuosi sitten. Tämä on kirja, jota suosittelen ystävilleni aina jos he kysyvät lukuvinkkejä! Siis oikeasti, AINA! Ajattelin, että nyt kun kirja on jälleen hyppysissäni, voisin kirjoittaa siitä muutakin kuin ruotsin esitelmän!

Edelleen Alice on silmät avaava kertomus arjesta Alzheimerin taudin kanssa. Kirjan päähenkilö, kognitiivisen psykologian professori Alice Howland saa diagnoosin juuri kun oma ura ja elämä tuntuu olevan parhaimmillaan. Lapset ovat jo aikuisia ja pesästä lentäneitä ja arki aviomiehen kanssa rullaa omalla painollaan. Alzheimer diagnoosi vain viisikymmentä vuotiaalle, älykkäälle ja aktiiviselle naiselle pysäyttää elämän hetkeksi ja pakottaa miettimään omaa arkea uudelleen.

Kirja on kaunis ja elämänmakuinen kuvaus ihmisen taistelusta sairautta vastaan. Alicen ja hänen perheensä elämää seurataan kahden vuoden ajan. Lukija pystyy Alicen tietokoneelle tekemän "muistikansion" kysymysten avulla seuraamaan sairauden etenemistä paremmin kuin Alice itse: vastaukset peruskysymyksiin muuttuvat joka kuukausi, mutta Alice ei itse sitä enää huomaa. Tarina käsittelee arjen pieniä hetkiä ja rutiineja, jotka eivät enää onnistukaan samalla tavalla kuin ennen. Tutuista ihmisistä tulee pikku hiljaa vieraita, eteisen matto pelottaa ja juoksulenkiltä ei enää osaakkaan kotiin.

Kirjailija Lisa Genova on neurotieteiden tohtori joten taudin ja muistin luhistumisen kuvaus on niin aitoa, että lukiessa välillä unohtaa ettei teos ole elämäkerta vaan fiktiivinen tarina. Sanasto on asiantuntijuudesta huolimatta läpi kirjan ymmärrettävää.
Vaikeasta ja vakavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole mielestäni missään nimessä raskas lukukokemus. Toki jos etsii täysin kevyttä lukemista, en välttämättä tarttuisi tähän kirjaan, sillä kirja on kuitenkin tunnelmaltaan vakava. Tahto pysyä elämässä ja arjessa kiinni ja joka hetkestä nauttiminen saa liikuttumaan mutta myös välillä nauramaan. Alien sinnikkyys ja perheen yhteinen taistelu sairautta vastaan on inspiroivaa luettavaa! Jokainen haluaa pysyä omana itsenään niin pitkään kuin mahdollista. Tämä oli itselleni kirja, jonka ei olisi halunnut loppuvan!

Lisa Genova: Edelleen Alice 
WSOY, 2010. Alkuteos: Still Alice, 2007.

Yöpöydällä tällä hetkellä

Olen niitä ihmisiä joka ahmii useampaa kirjaa samaan aikaan. On ihana valita illalla pöydältä se kirja, joka tukee päivän mielentilaa. Kerään koko ajan uutta lukemista sekä lukulistalleni, että yöpöydälleni. Pino vaappuu puolelta toiselle ja kasvaa korkeuttaan koko ajan mutta minkä ihminen itselleen mahtaa! Nappasinkin pinosta muutaman yksilön joiden lukemista odotan erityisen innolla!

Innan du försvinner- brev mellan son och far

Pysähdyin Helsingin Kirjamessuilla kuuntelemaan Rafael Donnerin haastattelua. Haastattelun jälkeen suuntasin ostamaan hänen kirjaansa ja halusin ehdottomasti päästä lukemaan hänen ja hänen isänsä Jörn Donnerin kirjeenvaihdosta kootun Innan du försvinner, Ennen kuin olet poissa. 

Minun tarinani

Michelle Obaman tarina Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena. Tätä kirjaa olen hiukan jo aloittanut ja olen jo nyt täysin koukussa! Kirjasta kirjoitan varmasti luettuani lisää. Michelle avaa tarinaansa lapsuudesta aina Valkoiseen taloon.

Ultra Bra: sokeana hetkenä

Tähän teokseen tutustuin tarkemmin kirjaston Kirjavinkkauksessa jossa kirja oli esillä. Tunnustan kamalan syntini: en ole koskaan ollut valtava Ultra Bra fani. Pidän toki heidän musiikistaan, mutta en ole yhtä intohimoinen yhtyeen tuotannon suhteen kuin esimerkiksi osa ystävistäni. Silti minua kiehtoo suuresti lukea heidän tarinansa!

Kissani Jugoslavia

Viime vuoden lopulla törmäsin tähän kirjaan useampaan kertaan. Joka kerta, kun kuulin jonkun mielipiteitä tai kehuja, kiinnostukseni kasvoi. Lopulta törmätessäni pokkariin kirjakaupassa, kaappasin sen saman tien mukaani ajatuksella, että tähän tulee tutustua itsekin!