Kun ihmisistä tulee vain numeroita

Vuoden loppu ja tämä uuden alku ei ole ollut lukemisen suhteen loistava. En ole tuntunut löytäväni hyvää luettavaa, eikä keskittyminen ole tuntunut riittävän mihinkään. Siksi olenkin antanut itselleni luvan olla lukematta. En halua, että rakkaasta harrastuksesta tulee pakkopullaa ja jotain mitä tulee tehdä, jotta saan tuotettua sisältöä ja rastittua luettujen listaa. Pieni tauko teki hyvää, sillä nyt kirjat kaikissa muodoissaan innostavat enemmän kuin hetkeen. 

Taina Tervosen ja Anna Aution Hukkuneet tarttui kirjastosta mukaan kantensa perusteella. Se on odottanut kuukauden päivät hyllyssä vuoroaan ja eilen vihdoin tartuin siihen. Kun tartuin, en pystynyt laskemaan sitä käsistäni ennen kuin olin lukenut koko kirjan!

"Välimeri on Euroopan suurin joukkohauta: 30 000 ihmistä on menehtynyt..."

Kirja on pysäyttävä kertomus pakolaisuudesta ja niistä ihmisistä, jotka eivät päässeet perille etsiessään parempaa elämää. Kirjan kansien lisäksi, ensimmäiset 16 sivua ovat loputonta listausta niistä pakolaisista, jotka ovat hukkuneet matkalla Eurooppaan. He ovat muuttuneet jonkun lapsista ja puolisoista numerosarjoiksi, joille ei välttämättä koskaan löydetä henkilöllisyyttä. 

Hukkuneet koostuu haastatteluista. Joukossa on palomiehiä, oikeuslääkäreitä, kalastajia, kaupunginvaltuutettuja ja toimittajia. Miten nämä eri alojen ammattilaiset ovat kohdanneet pakolaisuuden Välimerellä ja miten he ovat pystyneet tekemään raskasta työtä uhrien tunnistamisessa. Resurssit eivät meinaa riittää eikä työ tunnu loppuvan koskaan.

Hiljaiseksi vetävien haastattelujen lisäksi kirjassa on Anna Aution ottamia pysäyttäviä kuvia Italiasta, Kreikasta, Espanjasta ja Ranskasta. Röykkiöittäin pelastusliivejä. Menehtyneiden omaisuuksia muovipusseissa, satamassa makaavia laivojen hylkyjä. Kuvat eivät tunnu todellisilta. Tuossa pussissa on jonkun ainoa omaisuus, joka on jäljellä. Kännykkä ja puhelinnumero lapulla. Valokuva ja rannekoru. Näiden tavaroiden omistajista ei saada koskaan välttämättä selville edes nimeä. Heidät haudataan nimettöminä, numerosarjoina hautausmaalle, kauas sieltä mistä he ovat lähteneet matkaan.

Teos oli pysäyttävä ja kaunis mutta raadollinen kertomus pakolaisuudesta Välimerellä. Mitä kaikkea tulisi tehdä, jotta tilanne saataisiin hallintaan, mikäli se edes on enää mahdollista. Kuinka meidän tulisi muuttaa suhtautumistamme näihin ihmisiin ja mitä meidän tulisi tehdä, että matkalla menehtyneille saataisiin numerosarjan lisäksi nimi. 

Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet

Kustantamo S&S, 2019

Ökyrikkaat aasialaiset

Ihan yleisesti ottaen en ole kovin hyvä katsomaan elokuvia. Viime vuoden aikana taisin katsoa kokonaiset viisi elokuvaa, joista kaksi kävin katsomassa elokuvateatterissa. Mikä siinä on, että kahden tunnin pituiseen elokuvaan on niin vaikeaa keskittyä, mutta sitten kuitenkin jotain Netflix-sarjaa pystyy katsomaan kymmenkunta 45 minuttin jaksoa peräjälkeen?

Uutena vuotena innostuin sitten kuitenkin katsomaan siskoni suosituksesta Ökyrikkaat aasialaiset. ("No oli se ihan hyvä elokuva. No voit sä sen kattoa. Mut se kirja on ihan hirveen paljon parempi.") Osui varmaan ihan täydelliseen hetkeen, kun makasimme kaverin kanssa ruokaähkyssä sohvalla ja neuloimme villasukkia: juuri sopivaa "aivot narikkaan" -tyylistä hömppää isolla perhedraamalla maustettuna. 3/5, en ehkä katsoisi uudelleen.

Elokuva sai kuitenkin minussa aikaan ehkä parhaan mahdollisen reaktion: etsin kirjan itselleni äänikirjasovelluksesta, kun lopputekstit vielä pyörivät. Koska olin nähnyt aikaisemmin mainitun siskoni lukevan kirjaa, tiesin sen olevan aikamoinen tiiliskivi, mutta äänikirjana se ei häiritse senkään vertaa kuin painettuna kirjana.

Kirjan maailmaan uppoutui paljon helpommin kuin elokuvaan. Vaikka henkilöhahmoja oli paljon ja nimet kuulostivat kaikki alkuun yhtä vierailta ja numeronpyörittelyä oli valtavasti, kun kaikkien vuosituloista ja perinnöistä ja yksityiskoneiden arvoista tehtiin selkoa, huomasin jääväni tarinaan koukkuun ihan ensimmäisestä luvusta asti. Kevin Kwan on osannut punoa henkilöhahmot niin hyvin ja taidokkaasti toisiinsa kiinni, että ne eivät olisi mitenkään selvinneetkään ilman toisiaan.

Aika nopeasti kirjan myötä kävi ilmi, että elokuvassa oli paljon omaa ja vain jonkin verran alkuperäistä, mutta sopivasti oikeita nimiä että tarinan melkein tunnisti samaksi. (Tämä lienee ongelma useiden elokuvaversiointien kohdalla, varsinkin nykyisin. Kirjat ovat parhaimmillaan tuhat sivua pitkiä, eikä niistä millään saa hyvin myyvää pitkää elokuvaa, vaan paljon on karsittava pois. Se on sääli.) Kirjassa pureuduttiin vielä elokuvaa paljon syvemmin siihen, millaista on olla niin valtavan rikas Singaporessa, millaisia erilaisia ongelmia se tuo mukanaan, ja mitä paineita se kasaa kaiken sen keskelle syntyneen harteille.

Äänikirjana seuraamisesta teki tosiaan hankalaa se, ettei aina ollut ihan varma siitä, mitä sukua tämä ja tämä hahmo nyt olikaan päähenkilölle. Painetussa kirjassa on ymmärtääkseni jonkinlainen lista hahmoista, mikä helpottaa pysymään kärryillä, ja itse ainakin rakastan tällaisten listojen tutkimista pitkin kirjaa. Myös valtavien rahasummien kokoa oli ajoittain vaikea käsittää, kun sitä nollien määrää ei nähnyt silmien edessä, ja muutaman kerran myönnän kirjoittaneeni jonkun luvun paperille ihan vain nähdäkseni miltä kuusi peräkkäistä nollaa näyttää. (Aika hurjalta.) Vähän myös ehkä häiritsi se, että olin todella katsonut elokuvan ensin, ja vähän koko ajan odotin siinä olleita tapahtumia, joita ei läheskään kaikkia sitten tullutkaan.

En tiedä, kuinka paljon tarinasta on totta. En tiedä, kuinka tarkasti Kwan on osannut kuvata Singaporen todellista kermaa, onko joku kirjan hahmoista saanut innostuksensa tosimaailman henkilöstä, löytyykö kirjassa maninittuja salaisia paikkoja jos niitä lähtee etsimään. Sen tiedän, että kun alkaessani tätä tekstiä kirjoittaa etsin käsiini Kevin Kwanin kustantajan verkkosivut ja sain tietää Ökyrikkaiden aasialaisten olevan vasta trilogian ensimmäinen osa, olin heti vähän innostunut. China Rich Girlfriend (2015) tai Rich People Problems (2017) ei kumpikaan löydy nopealla selauksella omasta kirjastostani, enkä ole edes varma onko niitä suomennettu, mutta mikäli ne joskus saan käsiini niin varmasti luen - ja nautin.

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset
Otava 2019

Kaunis, utuinen, ihana novellikokoelma!

Luen aivan liian vähän novelleja! Totean sen useita kertoja vuodessa. On mielestäni ihana ahmia useita lyhyempiä kertomuksia samoista kansista. Jostain syystä en silti koskaan muista pysähtyä novellihyllylle kirjastossa kiertäessäni. Aina kun pysähdyn novelliteoksen ääreen, ihastun kuitenkin uudelleen.

Jonkinlainen kotiinpaluu oli yksi loppu vuoden ihanimmista lukukokemuksista. Teoksen kaunis Mervi Pajusen luoma kansi asettaa kokoelman utuisen, välillä unen omaisen tunnelman. Yhdeksän novellin kokonaisuus nappaa mukaansa ja luin teoksen lopulta yhdeltä istumalta. Suosikki novellini, Vapaustaistelu luin useampaan kertaan.

Pajusen elämänmakuiset ihmiskuvaukset saivat vuoroin liikuttumaan ja nauramaan. Kaikki henkilöt kulkevat omia polkujaan. Polkuja, jotka ovat tuoneet heidät mutkien kautta siihen missä he nyt ovat. Maailma ympärillä muuttuu ja välillä on hukassa ja suurten valintojen edessä. Kuten kirjan takakannessakin sanotaan: lopulta sydän kuitenkin löytää aina kotiin.

Teos oli kerrassaan ihastuttava lukukokemus! Novellien rauhallinen tunnelma tarttui lukiessa ja eri ihmiskohtalot kaappasivat täysin mukaansa. Ohut teos pitää sisällään valtavasti, mutta kulkee helposti mukana. Novellin ehtii lukea vaikka bussia odotellessa tai lounaalla. Ajateltavaa novelleissa kuitenkin riitti vielä pitkään lukemisen jälkeenkin ja ainakin itse jäin janoamaan lisää, kun käänsin viimeiselle sivulle. Niin paljon kerroksia, niin paljon ajatuksia!



Marjo Pajunen: Jonkinlainen kotiinpaluu
Boheemipokkarit, 2019
(Teos saatu arvostelukappaleena)