Ökyrikkaat aasialaiset

Ihan yleisesti ottaen en ole kovin hyvä katsomaan elokuvia. Viime vuoden aikana taisin katsoa kokonaiset viisi elokuvaa, joista kaksi kävin katsomassa elokuvateatterissa. Mikä siinä on, että kahden tunnin pituiseen elokuvaan on niin vaikeaa keskittyä, mutta sitten kuitenkin jotain Netflix-sarjaa pystyy katsomaan kymmenkunta 45 minuttin jaksoa peräjälkeen?

Uutena vuotena innostuin sitten kuitenkin katsomaan siskoni suosituksesta Ökyrikkaat aasialaiset. ("No oli se ihan hyvä elokuva. No voit sä sen kattoa. Mut se kirja on ihan hirveen paljon parempi.") Osui varmaan ihan täydelliseen hetkeen, kun makasimme kaverin kanssa ruokaähkyssä sohvalla ja neuloimme villasukkia: juuri sopivaa "aivot narikkaan" -tyylistä hömppää isolla perhedraamalla maustettuna. 3/5, en ehkä katsoisi uudelleen.

Elokuva sai kuitenkin minussa aikaan ehkä parhaan mahdollisen reaktion: etsin kirjan itselleni äänikirjasovelluksesta, kun lopputekstit vielä pyörivät. Koska olin nähnyt aikaisemmin mainitun siskoni lukevan kirjaa, tiesin sen olevan aikamoinen tiiliskivi, mutta äänikirjana se ei häiritse senkään vertaa kuin painettuna kirjana.

Kirjan maailmaan uppoutui paljon helpommin kuin elokuvaan. Vaikka henkilöhahmoja oli paljon ja nimet kuulostivat kaikki alkuun yhtä vierailta ja numeronpyörittelyä oli valtavasti, kun kaikkien vuosituloista ja perinnöistä ja yksityiskoneiden arvoista tehtiin selkoa, huomasin jääväni tarinaan koukkuun ihan ensimmäisestä luvusta asti. Kevin Kwan on osannut punoa henkilöhahmot niin hyvin ja taidokkaasti toisiinsa kiinni, että ne eivät olisi mitenkään selvinneetkään ilman toisiaan.

Aika nopeasti kirjan myötä kävi ilmi, että elokuvassa oli paljon omaa ja vain jonkin verran alkuperäistä, mutta sopivasti oikeita nimiä että tarinan melkein tunnisti samaksi. (Tämä lienee ongelma useiden elokuvaversiointien kohdalla, varsinkin nykyisin. Kirjat ovat parhaimmillaan tuhat sivua pitkiä, eikä niistä millään saa hyvin myyvää pitkää elokuvaa, vaan paljon on karsittava pois. Se on sääli.) Kirjassa pureuduttiin vielä elokuvaa paljon syvemmin siihen, millaista on olla niin valtavan rikas Singaporessa, millaisia erilaisia ongelmia se tuo mukanaan, ja mitä paineita se kasaa kaiken sen keskelle syntyneen harteille.

Äänikirjana seuraamisesta teki tosiaan hankalaa se, ettei aina ollut ihan varma siitä, mitä sukua tämä ja tämä hahmo nyt olikaan päähenkilölle. Painetussa kirjassa on ymmärtääkseni jonkinlainen lista hahmoista, mikä helpottaa pysymään kärryillä, ja itse ainakin rakastan tällaisten listojen tutkimista pitkin kirjaa. Myös valtavien rahasummien kokoa oli ajoittain vaikea käsittää, kun sitä nollien määrää ei nähnyt silmien edessä, ja muutaman kerran myönnän kirjoittaneeni jonkun luvun paperille ihan vain nähdäkseni miltä kuusi peräkkäistä nollaa näyttää. (Aika hurjalta.) Vähän myös ehkä häiritsi se, että olin todella katsonut elokuvan ensin, ja vähän koko ajan odotin siinä olleita tapahtumia, joita ei läheskään kaikkia sitten tullutkaan.

En tiedä, kuinka paljon tarinasta on totta. En tiedä, kuinka tarkasti Kwan on osannut kuvata Singaporen todellista kermaa, onko joku kirjan hahmoista saanut innostuksensa tosimaailman henkilöstä, löytyykö kirjassa maninittuja salaisia paikkoja jos niitä lähtee etsimään. Sen tiedän, että kun alkaessani tätä tekstiä kirjoittaa etsin käsiini Kevin Kwanin kustantajan verkkosivut ja sain tietää Ökyrikkaiden aasialaisten olevan vasta trilogian ensimmäinen osa, olin heti vähän innostunut. China Rich Girlfriend (2015) tai Rich People Problems (2017) ei kumpikaan löydy nopealla selauksella omasta kirjastostani, enkä ole edes varma onko niitä suomennettu, mutta mikäli ne joskus saan käsiini niin varmasti luen - ja nautin.

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset
Otava 2019

Kesän alun lukemisia

Tiedättehän kaikki sen tunteen, kun koko kevään ajattelee ja odottaa, että "Kesällä mulla on aikaa lukea", ja "Sitten kesällä luen tämänkin", ja pino yöpöydällä vain kasvaa kasvamistaan - ja sitten se kesä tulee, ja kohta on jo heinäkuu, ja tajuat, ettet ole lukenut kuin ehkä yhden niistä kauan jo suunnitelluista kirjoista, jos sitäkään.

Juuri näin minulle taas tänäkin vuonna kävi. Kirjastosta lainattuja kirjoja notkuu hyllyssä toista kymmentä, omiakin on vielä monen vuoden takaa lukematta, ja silti ostin taas uusia. Olen toki lukenutkin, kirja viikossa -tahti on jatkunut tasaisena koko vuoden ja kesälläkin, mutta jotain syystä juuri ne kirjat, joita "pitäisi" lukea, eivät innosta.

No mitä sitten olen lukenut?

Valikoin tähän kuvaan kaksi jo luettua ja yhden yllätyslöydön, josta olen oikein erityisen innoissani. Tämä löytö on "Kätken kirjeesi patjani alle", joka sisältää Astrid Lindgrenin ja Sara Schwardtin kirjeenvaihtoa vuosilta 1971-2002. Kirja löytyi, kun kävimme Katrin kanssa kirjakaupan alennusmyynnissä, ja olen ennenkin todennut, että Katrin kanssa ei kirjakaupasta lähdetä tyhjin käsin. Niin ei tälläkään kerralla. Olen aina rakastanut Atrid Lindgreniä ja hänen kertomuksiaan, ja jotenkin tuntui että tämä kirja suorastaa hyppäsi syliini ja pyysi ostamaan.

Amin Maaloufin Valon puutarhat on kertomus Manista, persialaisesta profeetasta ja manikealaisuuden perustajasta. Kirja on väritetty ja mielikuvituksen avulla sävytetty kertomus hänen elämästään ja opeistaan. Se on kaunis, runollisin ilmaisuin kirjoitettu, ja tällaisen aikana, jolloin uskonnot sotivat toisiaan vastaan ja tuntuu, että uskotokuntiin kuulumisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä, Manin julistama "kauneuden uskonto" on kuin tuulahdus raikasta ilmaa. Kirjassa on kauniita henkilökuvauksia, pitkiä pohdintoja Valosta ja Pimeydestä, sekä monipuolista ajan kuvausta 200-luvulta, kristinuskon alkuajoilta ja monen muun uskonnon kukoistuskaudelta.

Kirjavaras on teos, joka minun on pitänyt lukea jo pitkään. Se kai lasketaan jo useammassa listauksessa klassikoksi, ja se löytyy "kirjoja, jotka sinun on luettava ennen kuolemaasi" -listoilta. Enkä yhtään ihmettele, miksi. Kirja on paitsi mielenkiintoisesti ja kauniisti kirjoitettu, myös tarinaltaan kantaaottava ja pysäyttävä. En ole kovin montaa toiseen maailmansotaan sijoittuvaa kirjaa lukenut, mutta niistä, jotka olen, tämä on ehdottomasti paras. Kirjavaras on 9-vuotias Liesel, jonka kasvattivanhemmat piilottelevat juutalaismiestä kellarissa samalla, kun Liesel itse lukee varastettuja kirjoja naapureille pommisuojassa. Kertojana kirjassa toimii itse kuolema - mistä jo voi päätellä, ettei kaikki pääty ihan niin hyvin kuin lukija haluaisi - jolla on Hitletrin vallan aikana tavallista enemmän töitä ja joka törmää Kirjavarkaaseen useammin kuin kerran.

Sen lisäksi, että olen lukenut nämä ja pari muutakin teosta, olen myös aloittanut noin kymmenkunta uutta. Saa nähdä, saanko niistä yhtäkään kesän aikana loppuun saakka. Toivotaan parasta!

Astrid Lindgren & Sara Schwardt: "Kätken kirjeesi patjani alle" - Kirjeenvaihto 1971-2002
WSOY, 2017

Amin Maalouf: Valon puutarhat
Gummerus, 2014

Markus Zusak: Kirjavaras
Otava, 2008

Uskomaton operaatio

Kuten niin monet muut, myös minä seurasin viime vuonna herkeämättä Thaimaan suurta operaatiota jalkapallojoukkueen pelastamiseksi Tham Luangin luolasta. Oli epätodellista, että niin epätoivoiselta ja mahdottomalta tuntuva operaatio päättyi niin hyvin. Kaikki  kaksitoista pelaajaa ja heidän valmentajansa saatiin ulos luolasta elossa. Muiden uutisten lisäksi seurasin myös kertomuksia suomalaisesta sukeltajasta, joka oli keskeisesti mukana operaatiossa. Koska olen suuri elämäkertojen ja tositarinoiden ahmija, otin Johanna Elomaan kirjan tietysti heti kuunteluun sen osuessa silmään.

Sukellus valoon avaa lukijalle millaisesta operaatiosta Thaimaan luolasukelluksessa todella oli kyse. Heti kirjan alusta alkaen lukija pääsee Mikko Paasin mukaan kaiken toiminnan keskelle. Välillä luvuissa palataan Paasin nuoruuteen ja rankkoihin kokemuksiin, jotka ovat seuranneet miestä aina viime vuosiin saakka. Luku luvulta operaatio etenee ja Paasille selviää kuinka keskeiseen osaan hän muiden vapaaehtoisten kanssa operaatiossa todella nousisi. Vaikka tiesin lukiessani kuinka operaatio on päättynyt, huomasin jännityksen kasvavan kun päästiin varsinaiseen sukellukseen ja poikien kuljetukseen. Kirjan tarkka kuvaus osoittaa kuinka vaikeissa oloissa sukeltajat työskentelivät. Operaatiossa oli kaikki ainekset katastrofiin. Koko teoksesta paistaakin Thaimaassa vallinnut valtava yhteishenki poikien pelastamiseksi.

Pidin siitä miten kirja oli koottu. Pelastusoperaation lisäksi lukijalle rakentui kuvaa Paasista. Kirjassa ei kuitenkaan keskitytty liikaa menneeseen vaan pääpaino oli Tham Luangin luolastossa, jonne suunnattiin ensimmäisistä luvuista lähtien. Itse en ole koskaan tutustunut sukeltamiseen, vielä vähemmän luolasukellukseen. Paasi kuvailee laitteistoa ja olosuhteita tarkasti, mutta tavalla, jonka ymmärtää myös lukija, joka ei ole koskaan sukeltanut uimahallia hurjemmissa olosuhteissa. Kirjaa kuunnellessa herkistyi ihmisten vilpittömästä halusta auttaa oman hengen uhalla ja kuunnellessa pääsi elävästi paikalle luolastoon jännittämään. Teos oli kuunneltu parissa päivässä ja itselleni teos oli innostava ja motivoiva kokemus. Tuntuu, että tähän aikaan kuuluu ihmisten välinpitämättömyys ja itsekkyys. Ainakin siitä puhutaan jatkuvasti. Siksi on mielestäni upeaa, että hädän hetkellä me edelleen puhallamme yhteen hiileen ja on upeaa, että maailmasta löytyy Paasin ja muiden operaatioon osallistuneiden kaltaisia ihmisiä. Mielestäni on tärkeää, että näistä ihmisistä kirjoitetaan.

Johanna Elomaa: Sukellus valoon - Mikko Paasi ja uskomaton pelastusoperaatio
Otava, 2018

Mummin suosittelemaa

Meillä kaikki saavat jouluna valtavasti kirjoja. Omastakin mielestä ne ovat ihanimpia lahjoja etsiä ja valita. Kun kukin on lukenut saamansa kirjat, lähtevät ne kiertämään kaikilla muilla. Punainen osoitekirja oli tänä vuonna se teos, joka ihastutti valtavasti.

Punainen osoitekirja kertoo iäkkäästä Doriksesta. Hän elää Ruotsissa ja on yhä enemmän muiden armoilla, kun arkisten asioiden hoitaminen ei enää sujukaan niin kuin ennen. Kotiavustajan lisäksi Doriksen luona ei käy ketään. Siskon tyttöön ja hänen perheeseensä pidetään yhteyttä tietokoneen kautta. Muuten Doris on yksin. Hitaaksi ja hiljaiseksi muuttunutta arkea Doris pakenee kalleimman aarteensa pariin. Hänellä on isältä lahjaksi saatu punainen osoitekirja johon hän on kirjannut kaikki elämässään vaikuttaneet ihmiset.
Kirjan mennyttä aikaa käsittelevät luvut on nimetty osoitekirjasta löytyvien ihmisten nimillä. Luku luvulta ihmisten tarinat ja merkitys Doriksen elämässä laajenevat lukijalle kunnes tulee luku, jossa nimen perässä lukee "kuollut". Hyvin pian käy ilmi, että suuri osa osoitekirjan henkilöistä on siirtynyt jo ajasta iäisyyteen eikä heistä ole enää jäljellä kuin muistot.

Kirja oli viehättävä lukukokemus. Jos kaipaa toiminnallista tykitystä, ei tämä teos ole välttämättä paras valinta. Kuten mummikin luettuaan sanoi: "Tämä kirja oli rauhallista ja ihanaa luettavaa." Pystyn samaistumaan tuohon täysin. Varsinaista toimintaa kirjassa on hyvin vähän. Kaikki toiminta tapahtuu päähenkilön ajatuksissa. Ensivaikutelma saattaa myös hämätä, sillä nykyään rauhaisaa elämää elävän Doriksen menneisyydestä paljastuu valtavia seikkailuja ja taistelua vastoinkäymisiä vastaan. Nyt vanhentunut ja heikoksi muuttunut Doris on joutunut taistelemaan elämänsä ja selviytymisen puolesta mikä on varmasti osin syy siihen, ettei hän tahdo taipua toisten armoille.
Kirja on koskettava kuvaus elämän raadollisuudesta mutta myös rakkaudesta ja ilosta ja ennen kaikkea halusta elää.

Tarttuessani kirjaan odotin ehkä kevyempää lukukokemusta. Kirja saikin yllätettyä minut täysin. Vaikka kirja välillä sai nauramaan, sai se useammin herkistymään. Dorikseen kiintyy tarinan edetessä ja tuntuu epäreilulta ja henkilökohtaiselta, ettei kukaan tunnu enää välittävän. Aivan näin ei toki ole, sillä siskon tyttärelle Doris on korvaamaton ja lopulta tämä on valmis uhraamaan jopa oman avioliittonsa ja matkustaa Yhdysvalloista valvomaan Doriksen vuoteen viereen. Kuitenkin hänkin saapuu fyysisesti paikalle vasta kun pelko Doriksen kuolemasta iskee vasten kasvoja.
Kirjan maailma ja Doriksen pelot ja elämänkokemus ovat kaukana omastani. Silti tai ehkä juuri siitä syystä kirja nousi heti yhdeksi tämän vuoden ihanimmista lukukokemuksista! Sofia Lundbergiltä on ilmestynyt toinenkin kirja Toinen puoli sydäntä, jonka haluan ehdottomasti myös lukea!

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Otava 2018

Huippu-urheilijatkin ovat vain ihmisiä?!

Jossakin aikaisemmassa postauksessa sanoin että en juuri kuuntele äänikirjoja, mutta silti nyt näyttää siltä että melkein kaikki tähän astiset kirjapostaukseni ovat äänikirjoista. Seurataan tilannetta!

Olen jo muutaman vuoden seurannut aika intohimoisesti taitoluistelua, joskin vähän vähemmän suomalaista - johtuen lähinnä siitä, että seuraan enemmän miesten taitoluistelua ja Suomesta ei valitettavasti kukaan yllä aivan sinne mielenkiintoisimpien luistelijoiden tasolle. (Toivottavasti tilanne tulevaisuudessa muuttuu!) 

Mutta kiinnostus taitoluisteluun on johtanut useiden taitoluistelijoiden somekanavien seuraamiseen, ja viime keväänä innostuin todella paljon kun Kiira Korpi alkoi tosissaan mainostamaan tätä kirjaa. Laskin melkein päiviä että saan kirjan käsiini ja toivoin sitä joululahjaksi, mutta en saanut, joten otin kuunteluun heti kun tein Storytel-tunnukset. Kirja oli nopeasti kuunneltu, ja yksi parhaista äänikirjakokemuksistani.

Tässä on elämäkerta, josta on varmasti iloa sellaisellekin, joka ei ole lainkaan perillä Kiira Korven urasta tai taitoluistelusta etukäteen. Kiiran omin sanoin kerrotut tilanteet ja auki selitetty lajisidonnainen sanasto antavat rungon tarinalle ennen kaikkea ihmisestä, joka tekee virheitä siinä missä kaikki muutkin, kasvaa ja oppii, ja siinä samalla kehittyy huippu-urheilijaksi.

Kiira on kunnianhimoinen, kilpailuhenkinen perfektionisti, mistä syystä en ajatellut voivani häneen samaistua - puhumattakaan siitä, että olen lähes niin kaukana huippu-urheilijasta kuin vain voi olla. Silti huomasin moneen otteeseen kyökytteleväni mukana, että kyllä, kuuri näin, tältä se tuntuu, oikeassa olet. Jokin Kiirassa ja hänen ihmeellisessä ja uskomattomassa tarinassaan on niin tavattoman inhimillistä, ettei siihen loppujen lopuksi oikein voi olla samaistumatta, olla elämättä mukana.

Kirjaa kuunnellessa hymyilin, nauroin ääneen, liikutuin kyyneliin asti ja sitten hymyilin lisää. Lainaukset Kiiran perheeltä, valmennustiimiltä ja muulta lähipiiriltä avasivat tapahtumien kerrontaa muustakin kuin vain Kiiran omasta näkökulmasta, jolloin tilanteet konkretisoituivat eivätkä enää tuntuneet niin satumaisen uskomattomilta - vaikka kyllähän ne sitä vielä usein olivat.

Niistä vähäisistä ja harvoista elämäkerroista, joita olen lukenut, tämä on yksi ehdottomasti parhaista. Lyhyt ja nopeasti kuunneltava teos täynnä asiaa ja suuria tunteita, höystettynä yhdellä suosikkiurheilulajeistani. Ei kai siitä enää kovin paljon paremmaksi mennä.

Jere Nurminen: Kiira - ehjäksi särkynyt
Otava 2018

Vaasa LittFest ja Vaasan pääkirjasto

Viimeisen muutaman kuukauden aikana kirjallisuusblogit ja muu sosiaalinen media on tulvinut kuvia, videoita ja kirjoituksia Oodista, mutta minäpä en ole sinne kuitenkaan (vieläkään) päässyt käymään. Sen sijaan kävin ensimmäistä kertaa toisessa todella upeassa kirjastossa - Vaasan pääkirjastossa. Viime viikolla torstaista sunnuntaihin Vaasassa vietettiin (omien laskujeni mukaan) kahdeksattatoista kertaa LittFestiä, ja itselläni oli mahdollisuus karata sinne koulukiireitä lauantaina.

Ihan ensimmäisenä on pakko mainita, että LittFestin visuaalinen ilme on aivan uskomattoman hieno; valoisa, värikäs ja raikas, ja se sopi todella hyvin kirjaston sisustukseen ja arkkitehtuuriin. LittFestissä esillä olevien kirjailijoiden tuotantoa oli useassa paikassa kauniisti ja näkyvästi esillä, ja olisin tosi mielelläni jäänyt selailemaan kirjoja vaikka koko päiväksi.

Kävin kuuntelemassa, kun Petter Lindberg haastatteli useaa kirjailijaa ja runoilijaa "Petterin sohvalla". Iso osa haastatteluista tapahtui ruotsiksi, ja vähän on häpeäkseni todettava että kovin paljon en noista keskusteluista ymmärtänyt. (Puolustukseksi mainittakoon, että puhuivat ruotsia todella nopeasti lähelle mikrofonia, enkä ole vielä ihan kamalasti ole päässyt harjoittamaan kirjallisuussanastoani...) Haastattelussa olivat Susanna Alakoski, Mats Söderlund, Paula Nivukoski, Heidi Hakala, Tomi Kontio, Sara Ehnholm Hielm, Saara Turunen, Peter Sandström ja Antti Tuomainen.

Petter Lindberg ja Mats Söderlund

Haastatteluissa sivuttiin LittFestin vuoden 2019 teemaa, ääntä, ja puhuttiin myös muistoista eri muodoissa sekä girl powerista. Mieleenpainuvimmat haastattelut olivat Paula Nivukosken ja Tomi Kontion haastattelut. (Kuten huomaa, ne olivat niin mielenkiintoisia ettei niiden aikana pysähdytty ottamaan kuvia vaan kynä sauhusi ja kirjoitti muistiinpanoja.)

Nivukoski puhui esikoisteoksestaan Nopeasti piirretyt pilvet (Otava 2019), jossa on hyvin konkreettisia muistoja 1920-luvulta. Hän tiivisti "vanhan ajan girl powerin" omien haaveiden ja tavoitteiden pitämiseen sekä siihen, että raivattiin tilaa tulevien sukupolvien unelmille. Nivukosken kuvailemat yhtymäkohdat sadanvuoden taakse ja nykypäivään olivat mielenkiintoisia, varsinkin naiskuvan kannalta. Päällimmäisenä jäi mieleen tämä: naiset olivat, ja ovat yhä edelleen, toisilleen kamalan ankaria.

Kontio avasi omassa haastattelussaan vähän sitä, millainen hänen kirjoitusprosessinsa runoilijana on. Hänen uusin teoksensa Saattaa, olla (Teos 2017) käsittelee Kontion sisaren kuolemaa, mutta Kontio kertoo että vaikka runoissa on ajatuksia surusta, niiden kirjoittaminen ei varsinaisesti ollut sitä omaa surutyötä. Hän tekee selvän eron tuntemisen ja tunteista kirjoittamisen välille, mikä tuntuu itsestäni mielenkiintoiselta lähestymistavalta runojen kirjoittamiseen. Kontio myös luki yhden omista runoistaan haastattelun päätteeksi. Oli upeaa kuulla runoilijan itsensä lausumana hieno runo - vaikka itse olisinkin ehkä valinnut jonkin muun kuin eroottissävytteisen rakkausrunon luettavaksi sen jälkeen, kun ollaan ensin puhuttu paljon siskosta.

"Elämän tärkeimpiä asioita ei tarvitse selittää."
Kaisu Hildén

"Pohjanmaan kirjailijat RY:n jäsenet kirjoittivat LittFestin Ääni-teemaan liittyviä aforismeja.
Ole hyvä ja ota omasi!"

Toinen tapahtuma jonka kävin LittFestissä seuraamassa oli Minkä roolin sain -paneelikeskustelu Seppo Puttosen johdolla. Anja Snellman, Katja Kettu ja Taina Latvala puhuivat upeasti kirjailijakuvasta, kirjailijan roolista kirjan myynnissä ja sosiaalisessa mediassa sekä siitä, että kirjailija tekee paljon muutakin kuin kirjoittaa. Snellman totesi hienosti, että kirjailija antaa äänen niille, joille muut eivät sitä anna.

Paneelikeskustelu oli lyhyt ja sitä olisi voinut kuunnella vielä vaikka monta tuntia, mutta paljon uusia ajatuskia ehti silti viidessäkymmenessä minuutissa syntyä päähän. Snellman puhui esikoisromaanistaan Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981) ja kuinka sen oli tarkoituskin räjäyttää kielellä päähenkilöllä ja teemoilla. Kettu pohti, mikä ero on kulttuurisella omimisella ja sillä että hän kirjailijana kirjoittaa siitä mistä haluaa. Latvala avasi taustoja romaaninsa Venetsialaiset (Otava 2018) päähenkilöistä.

Anja Snellman, Katja Kettu, Taina Latvala ja Seppo Puttonen

Kaiken kaikkiaan tämä lyhyt visiitti LittFestiin oli ihan todella mahtava. Sain älyttömästi uutta lukuideaa (ihan kuin yöpöydällä ei olisi jo valmiiksi ainakin kymmenen kirjaa odottamassa), pääsin tutustumaan Vaasan kauniiseen pääkirjastoon, juoksin karkuun koulutehtäviä!

Lounas Vaasan pääkirjaston Café Proosassa

 Vaasan pääkirjasto on jo pelkästään rakennuksena upea katsella - vaatimaton ulkoa, sisältä avara ja sokkeloinen yhtä aikaa. Sisätiloissa on käytetty hyväksi vanhoja ulkoseinärakenteita, ikkunoita ja ovikaaria, ja lisätty pehmeitä puupintoja ja paljon ikkunoita. Ensin meinasimme kaverini kanssa väähn eksyä, mutta lopulta löysimme oikeisiin paikkoihin lattiaan teipattujen opastekompassien avulla (en valitettavasti saanut kuvaa kun kirjasto oli niin täynnä ihmisiä).

Kirjastoalan opiskelijana oli myös todella mielenkiintoista nähdä näitä: kierrätyskirjojen uusiokäyttö ja vanhojen kirjastokalusteiden hyödyntäminen kirjanäyttelyissä! Nämä kaksi olivat omat suosikkini, tällaisia oli Vaasan pääkirjastossa paljon ja varmaan vielä enemmänkin olisi löytynyt jos olisin malttanut katsella ympärilleni tarkemmin.

Yöpöydällä tällä hetkellä

Olen niitä ihmisiä joka ahmii useampaa kirjaa samaan aikaan. On ihana valita illalla pöydältä se kirja, joka tukee päivän mielentilaa. Kerään koko ajan uutta lukemista sekä lukulistalleni, että yöpöydälleni. Pino vaappuu puolelta toiselle ja kasvaa korkeuttaan koko ajan mutta minkä ihminen itselleen mahtaa! Nappasinkin pinosta muutaman yksilön joiden lukemista odotan erityisen innolla!

Innan du försvinner- brev mellan son och far

Pysähdyin Helsingin Kirjamessuilla kuuntelemaan Rafael Donnerin haastattelua. Haastattelun jälkeen suuntasin ostamaan hänen kirjaansa ja halusin ehdottomasti päästä lukemaan hänen ja hänen isänsä Jörn Donnerin kirjeenvaihdosta kootun Innan du försvinner, Ennen kuin olet poissa. 

Minun tarinani

Michelle Obaman tarina Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena. Tätä kirjaa olen hiukan jo aloittanut ja olen jo nyt täysin koukussa! Kirjasta kirjoitan varmasti luettuani lisää. Michelle avaa tarinaansa lapsuudesta aina Valkoiseen taloon.

Ultra Bra: sokeana hetkenä

Tähän teokseen tutustuin tarkemmin kirjaston Kirjavinkkauksessa jossa kirja oli esillä. Tunnustan kamalan syntini: en ole koskaan ollut valtava Ultra Bra fani. Pidän toki heidän musiikistaan, mutta en ole yhtä intohimoinen yhtyeen tuotannon suhteen kuin esimerkiksi osa ystävistäni. Silti minua kiehtoo suuresti lukea heidän tarinansa!

Kissani Jugoslavia

Viime vuoden lopulla törmäsin tähän kirjaan useampaan kertaan. Joka kerta, kun kuulin jonkun mielipiteitä tai kehuja, kiinnostukseni kasvoi. Lopulta törmätessäni pokkariin kirjakaupassa, kaappasin sen saman tien mukaani ajatuksella, että tähän tulee tutustua itsekin!

Nopealukuista hömppää ja huippumuotia

Myönnän olevani ihminen, joka etsii uutta lukemista paljon kannen perusteella. En niinkään ehkä tuomitse niitä kirjoja, jotka eivät heti ensi vilkaisulta vaikuta ulospäin mielekkäiltä, mutta onhan se vain totuus, että viehättävät tai muuten näyttävät kannet kiinnittävät joidenkin ihmisten huomion paremmin.

Niin kävi minulla ainakin Sanna Tahvanaisen Pikkumusta-kirjan kohdalla. Monta kirjaa oli hyllyssä keskeneräisenä kun menin kirjastoon käymään muulla asialla, mutta Pikkumusta oli nostettu pöydälle näytille. Kirja oli pieni ja musta, nimensä mukaisesti, ja sen etukantta koristi katkennut helminauha. Ei mikään ihme siis että nappasin kirjan käteeni, tai että kirja lähti kotiin asti ja lukuun vielä samana iltana.

Pikkumusta on muotisuunnittelija Coco Chanelista kertova historiallinen romaani. Vuosien 1920 ja 1930 sijoittuvat tapahtumat eivät kaikki ole suuria tai edes tärkeitä, mutta ne maalaavat värikkään kuvan Ranskasta maailmansotien välissä. Kirjailija on ottanut lieviä vapauksia, mitä tulee aikajanaan ja Mademoiselle Chanelin tapaamiin ihmisiin, mutta ne on sisällytetty niin hyvin osaksi kerrontaa että itse en ainakaan osaa huomannut lainkaan ennen kirjailijan loppusanoja.

Kerronta itsessään on värikästä ja kuvailevaa. Tietyt sanamuodot ja kokonaiset lauseetkin toistuvat oletettavan tahallisesti pitkin kirjaa, melkein joka kerralla ihan toimivana tehokeinona. Romaanista näkee, että kirjailija on tehnyt suuren taustatyön, mutta huomio pysyi kuitenkin Mademoiselle Chanelissa eikä karannut kuvauksiin venäläisistä suuriruhtinaista tai venetsialaisista hautausmaista, kuten välillä vaarana oli.

Olen ollut aina kiinnostunut Coco Chanelin elämästä ja urasta, ja siksi odotin tältä kirjalta aika paljon. Jäin tarinaan koukkuun alusta alkaen erityisesti helppolukuisuuden ansiosta, mutta aloin varsinaisesti pitää siitä vasta puolenvälin tiimoilla. Tahvanaisen tapa kirjoittaa on rönsyilevä, vaikka lauseet saattavatkin välillä töksähtää. Minulle kirja oli pohjimmiltaan 300 sivua nopealukuista hömppää.

Sanna Tahvanainen: Pikkumusta
Ruotsinkielisen alkuteoksen Den lilla svarta käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Huttunen
Otava 2016