Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste osuu ja uppoaa mulle nyt jotenkin tosi hyvin - olen haasteen innoittamana tarttunut useampaan sellaiseen kirjaan, joihin en välttämättä olisi muuten kahta kertaa vilkaissut ja jotka ovatkin sitten olleet ihan uskomattoman hyviä lukukokemuksia. Tässä yksi niistä!

Lumikukka ja salainen viuhka on nimenä sellainen, josta ainakin itselleni tuli alkuun mieleen vain Neiti Etsivät ja muut lasten salapoliisikirjat. Kirjan luettuani nimessä on kuitenkin ideaa.

Kirja sijoittuu 1800-luvun Kiinaan, keisari Daoguangin valtakauden loppuun ja taiping-kapinaan. Kertoja ja toinen päähenkilöistä, maanviljelijän tytär Lilja, pääsee erinomaisen hyviin naimisiin kauniisti sidottujen ja surkastettujen jalkojensa (eli kultaisten liljojensa) ansiosta. Lilja solmii yhdeksänvuotiaana hyvin virallisen ja tiiviin elinikäisen ystävyyssuhteen samanikäisen Lumikukan kanssa, mikä myös nostaa Liljan perheen sosiaalista asemaa - laotong-suhteet ovat harvinaisia ja arvossa pidettyjä.

Jo kirjan alussa lukijaa saattaa vähän hirvittää, kun tyttöjen jalkojen surkastamisen prosessista kerrotaan kohtalaisen yksityiskohtaisesti. Tämä on vain yksi muoto, jolla naisia 1800-luvun Kiinassa alistettiin, ja nämä monet syvään juurtuneet tavat, käytännöt ja ajattelumallit luovat pohjan koko kirjalle. Naisilla ei muun muassa ole oikeutta tietää kodin ulkopuolisista "miesten maailman" asioista, joten he ovat kehittäneet oman kirjoituksensa, nu shu -merkistön, jolla he viestivät toisilleen naisten kamarista toiseen ja kylienkin välillä. Myös Lilja ja Lumikukka viestivät nu shun avulla, ja kaikkein tärkeimmät viestit he kirjoittavat salaiseen viuhkaansa, samaan, josta heidän tarinansa alkoi heidän ollessan yhdeksänvuotiaita.

Kirjan takakansitekstissä sanotaan, että Liljan ja Lumikukan tarina on "kurkkuakuristavan kaunis", ja jos sitä ehkä hieman ennen lukemista epäilinkin, niin nopeasti jouhuin kyllä sanani syömään. On käsittämätöntä lukea, miten toisenlainen on se maailma, jossa Lilja ja Lumikukka elävät, ja silti ihan täysin todellinen ja yhä joissain määrin nykyaikainen. Koko miljöö tuntuu ihan joltain fantasiamaailmalta, mutta perustuu oikeisiin tapahtumiin ja paikkoihin, ja henkilöhahmotkin ovat sellaisia, jotka ovat ihan hyvin voineet olla olemassa.

Lumikukka ja salainen viuhka on täynnä tunteita laidasta laitaan. Siinä on paljon kuolemaa (lasten ja vanhusten, terveiden ja masentuneiden ja kulkutautien riivaamien), perheen kunniaa ja häpeää, rakkautta omaan lapseen, lapsuudenperheeseen ja puolison perheeseen. Kirjassa on paljon kipua, mutta myös onnen aiheita. Kaikkein syvimmin itseäni kosketti Liljan ja Lumikukan välinen ystävyys kaikkine vaikeuksineen ja kuitenkin niin puhtaine tunteineen.

On pakko myöntää, etten näin syvästi tuntuvaa lukukokemusta osannut odottaa, kun kirjan hyllystä nappasin (kohtalaisen summamutikassa). Voi olla, että tämä jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa, ja kenties saa lukemaan enemmänkin Lisa Seen tuotantoa tai muuta samanlaista kirjallisuutta. Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, ja harkitsen vakavissani myös sen etsimistä käsiini.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
WSOY 2006

Ylistys elämälle ja lahjakkuudelle

Jos uutisista seuraamani operaatio sai minut kuuntelemaan Mikko Paasin tarinan luolasukelluksesta, saivat uutiset ruotsalaisen toimittajan Kim Wallin kohtalosta kuuntelemaan tämän teoksen. Kirjan ovat kirjoittaneet Kim Wallin vanhemmat, Ingrid ja Joachim Wall. Ingrid on itse pitkän linjan toimittaja ja Joachim valokuvaaja. He halusivat kirjan avulla itse kertoa tyttärensä tarinan.

Kirjassa vanhemmat kertovat ylpeinä tyttärensä sinnikkyydestä ja lahjakkuudesta toimittajana. Hän työskenteli "kädet savessa" ja halusi kohdata ihmisiä heidän omassa ympäristössään. Myös näin hän toivoi kohtaavansa tanskalaisen keksijä Peter Madsenin tämän itse rakentamalla sukellusveneellä. Nopea rutiini keikka muuttuikin Kimin viimeiseksi ja nousi uutisiin ympäri maailmaa. Muistan seuranneeni uutisia epäuskoisena. Eihän tämä voi olla totta. Voiko tällaista edes tapahtua?
Sama tunne on Kimin vanhemmilla läpi kirjan. Luvuissa käydään läpi Kimin uraa opinnoista aina elokuuhun 2017. Tämän lisäksi kirjassa käsitellään vanhempien läpi käymää oikeusprosessia Madsenia vastaan. Ingrid ja Joachim perustivat Kimin nimeä kantavan säätiön, koska halusivat stipendeillä auttaa naistoimittajien työtä ympäri maailman. He halusivat, että Kimin nimi jää elämään.

Kirja on murheellista luettavaa. Läpi kirjan voi tuntea paitsi vanhempien valtavan ylpeyden tyttärestään, myös heidän ylitsepääsemättömältä tuntuvan surunsa. Pitkä epätietoisuus Kimin kohtalosta raastoi kaikkia, ennen kaikkea Kimin läheisiä. Kaikesta epätoivosta ja murheesta huolimatta teos on mielestäni myös vahva ja innostava kertomus nuoren naisen palosta tarinoiden kertomiseen ja ihmisten auttamiseen. Kim rakasti työtään ja oli siinä jo opiskellessa lahjakas. Hänen elämänsä ja uransa katkesivat liian aikaisin, mutta hänen vanhempiensa ansiosta hänen nimeään kantava stipendi auttaa muita toimittajia jatkamaan. Ingrid ja Joachim päättivät heti tragedian jälkeen, etteivät puhu toimittajille, eivätkä halua osallistua oikeudenkäynnin ympärillä riehuvaan mediapyöritykseen. He halusivat kertoa tyttärensä tarinan omilla ehdoillaan, sitten kun hetki olisi oikea. Heidän suurin päämääränsä oli kertoa Kimin tarina sellaisena kuin se on, jotta hänet muistettaisiin työstään eikä rikoksen uhrina. Tässä he onnistuvat mielestäni loistavasti! Kirja on mielestäni erittäin kaunis ylistys elämällä.

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat - Kim Wallin tarina
WSOY, 2019

Kesän alun lukemisia

Tiedättehän kaikki sen tunteen, kun koko kevään ajattelee ja odottaa, että "Kesällä mulla on aikaa lukea", ja "Sitten kesällä luen tämänkin", ja pino yöpöydällä vain kasvaa kasvamistaan - ja sitten se kesä tulee, ja kohta on jo heinäkuu, ja tajuat, ettet ole lukenut kuin ehkä yhden niistä kauan jo suunnitelluista kirjoista, jos sitäkään.

Juuri näin minulle taas tänäkin vuonna kävi. Kirjastosta lainattuja kirjoja notkuu hyllyssä toista kymmentä, omiakin on vielä monen vuoden takaa lukematta, ja silti ostin taas uusia. Olen toki lukenutkin, kirja viikossa -tahti on jatkunut tasaisena koko vuoden ja kesälläkin, mutta jotain syystä juuri ne kirjat, joita "pitäisi" lukea, eivät innosta.

No mitä sitten olen lukenut?

Valikoin tähän kuvaan kaksi jo luettua ja yhden yllätyslöydön, josta olen oikein erityisen innoissani. Tämä löytö on "Kätken kirjeesi patjani alle", joka sisältää Astrid Lindgrenin ja Sara Schwardtin kirjeenvaihtoa vuosilta 1971-2002. Kirja löytyi, kun kävimme Katrin kanssa kirjakaupan alennusmyynnissä, ja olen ennenkin todennut, että Katrin kanssa ei kirjakaupasta lähdetä tyhjin käsin. Niin ei tälläkään kerralla. Olen aina rakastanut Atrid Lindgreniä ja hänen kertomuksiaan, ja jotenkin tuntui että tämä kirja suorastaa hyppäsi syliini ja pyysi ostamaan.

Amin Maaloufin Valon puutarhat on kertomus Manista, persialaisesta profeetasta ja manikealaisuuden perustajasta. Kirja on väritetty ja mielikuvituksen avulla sävytetty kertomus hänen elämästään ja opeistaan. Se on kaunis, runollisin ilmaisuin kirjoitettu, ja tällaisen aikana, jolloin uskonnot sotivat toisiaan vastaan ja tuntuu, että uskotokuntiin kuulumisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä, Manin julistama "kauneuden uskonto" on kuin tuulahdus raikasta ilmaa. Kirjassa on kauniita henkilökuvauksia, pitkiä pohdintoja Valosta ja Pimeydestä, sekä monipuolista ajan kuvausta 200-luvulta, kristinuskon alkuajoilta ja monen muun uskonnon kukoistuskaudelta.

Kirjavaras on teos, joka minun on pitänyt lukea jo pitkään. Se kai lasketaan jo useammassa listauksessa klassikoksi, ja se löytyy "kirjoja, jotka sinun on luettava ennen kuolemaasi" -listoilta. Enkä yhtään ihmettele, miksi. Kirja on paitsi mielenkiintoisesti ja kauniisti kirjoitettu, myös tarinaltaan kantaaottava ja pysäyttävä. En ole kovin montaa toiseen maailmansotaan sijoittuvaa kirjaa lukenut, mutta niistä, jotka olen, tämä on ehdottomasti paras. Kirjavaras on 9-vuotias Liesel, jonka kasvattivanhemmat piilottelevat juutalaismiestä kellarissa samalla, kun Liesel itse lukee varastettuja kirjoja naapureille pommisuojassa. Kertojana kirjassa toimii itse kuolema - mistä jo voi päätellä, ettei kaikki pääty ihan niin hyvin kuin lukija haluaisi - jolla on Hitletrin vallan aikana tavallista enemmän töitä ja joka törmää Kirjavarkaaseen useammin kuin kerran.

Sen lisäksi, että olen lukenut nämä ja pari muutakin teosta, olen myös aloittanut noin kymmenkunta uutta. Saa nähdä, saanko niistä yhtäkään kesän aikana loppuun saakka. Toivotaan parasta!

Astrid Lindgren & Sara Schwardt: "Kätken kirjeesi patjani alle" - Kirjeenvaihto 1971-2002
WSOY, 2017

Amin Maalouf: Valon puutarhat
Gummerus, 2014

Markus Zusak: Kirjavaras
Otava, 2008

Mitä kukin pakenee

Ja jälleen kiitos koulutehtävän, löysin loistavan kirjan! Päätin tarttua vihdoin Sofi Oksasen paljon puhuttuun ja palkittuun Puhdistukseen! En ole aiemmin tutustunut teokseen enkä aiemmin olisi ehkä ollut valmis sitä edes tekemään. Tiesin ennestään ainoastaan sen,  ettei Puhdistus ole mikään kevyt lukukokemus. 

Kirjan kantava teema on mielestäni pakeneminen. Lukiessa herää ajatus mitä kaikkea me ihmiset pakenemme ja millä tavalla. Kirjan päähenkilöt Aliide ja Zara pakenevat molemmat mutta vain eri tavalla. Aliide pakenee menneisyyttään ja muistojaan Viron miehityksen ajalta. Zara pakenee konkreettisesti hänet prostituutioon pakottaneita miehiä.

Aluksi olin hiukan skeptinen. Askelmerkkejä tapahtumille ja henkilöille asetellaan alussa pitkään ja lukiessa menee hetki ennen kuin pääsee kirjan rakenteeseen sisälle. Näkökulmasta ja ajasta hypitään tiuhaan. Jos malttaa ja jaksaa lukea, Oksanen palkitsee sinnikkään ja huomaamattaan lukija sukeltaa tarinaan, eikä kirjaa pysty laskemaan käsistään. Luku luvun perään Aliiden ja Zaran pakenemiselle kerrotaan enemmän taustaa ja syitä. He edustavat eri aikoja mutta heidän kokemuksensa sivuavat toisiaan yllättävän paljon. Aliide näkee Zarassa omia arpiaan ja kokemuksiaan ja juuri Zaran läsnäolo nostaa pintaan Aliiden syvälle haudatut traumat. 

Oksasen tapa kirjoittaa on suora ja kaunistelematon, eikä hän päästä lukijaa helpolla. Puhdistus on alunperin kirjoitettu näytelmäksi ja sen mielestäni näkee myös romaanista. Jokainen luku voisi olla kohtaus näytelmästä ja luvun loppuessa voi melkein nähdä valon laskevan ja jälleen nousevan, kun uusi luku alkaa.

Kirjan loppu Zaran tarinan osalta oli itselleni pienoinen pettymys. Koko teoksen ajan jännitystä kasvatetaan ja kasvatetaan ja lukija odottaa Zaran kanssa yhtä pelokkaana ratkaisua. Tämä odotus ei mielestäni päässyt aivan arvoiseensa päätökseen. Aliiden tarinan loppu oli toisaalta täysin yllättävä lukijalle. Alusta alkaen lukija aistii, että Aliidella on jotain kipeää ja merkittävää menneisyydessään, mutta itse en osannut odottaa kaikkea sitä, mitä teoksen lopussa paljastui. Kirjan rakenne on kerrassaan nerokas ja viimeinen luku, Viides osa kääntää asetelman täysin. Kirjan ahmittuani meinasin aloittaa sen heti uudestaan niillä tiedoilla, jotka kirjan loppu lukijalle tarjosi. 

Kirja oli yksi järisyttävimpiä lukukokemuksiani tälle vuodelle. Olen useammassa julkaisussa maininnut teoksen jotenkin merkittäväksi tälle kirjavuodelleni, mutta en välitä siitä, sillä tämä tilanne todella on. Olen tarttunut onnekseni hyvin erilaisiin teoksiin ja löytänyt jo nyt uusia suosikkeja ja inhokkeja. Puhdistus on ehdottomasti suosikkien puolella! Lukukokemuksen jälkeen on mieli hetken täysin tyhjänä ja sitten sinne pursuaa niin paljon ajatuksia, että niitä on vaikea jäsennellä. Teos vihastuttaa ja ihastuttaa, itkettää ja naurattaa. On myös hienoa, että Viron lähihistorian synkistä ajoista on kirjoitettu romaani. Puhdistuksen myötä ihastuin Oksasen kerrontaan niin paljon, että palauttaessani Puhdistuksen, kirjastosta tarttui mukaan Stalinin lehmät ja Norma. Voisi siis ehkä sanoa, että Oksanen vei mennessään!

Sofi Oksanen: Puhdistus

WSOY, 2008

Moskovasta Mongoliaan

Katri kirjoitti lukukokemuksestaan Rosa Liksomin novellikokoelmasta Yhden yön pysäkki aikaisemmin keväällä. Lukutehtävä oli ammattikorkeakoulun kotimaisen kirjallisuuden kurssia varten, ja Kartin kokemuksesta rohkaistuneena uskalsin itse samalle kurssille myöhemmin ottaa luettavakseni Liksomilta kirjan, jonka Katrikin tekstissään mainitsi.

Jännitin vähän Liksomin valitsemista 2010-luvun lukupiiriin, koska olin kuullut vähän ristiriitaista palautetta hänen novelleistaan - muiltakin kuin vain Katrilta. Hytti nro 6 ei kuitenkaan ainakaan äänikirjana ollut mitenkään huono idea. Olen muutenkin ollut jo pitkään kiinnostunut tarttumaan johonkin Liksomin teokseen.

Aikajanallisesti Hytti nro 6 sijoittuu 1980-1990-lukujen taitteeseen. Kirja kertoo tytöstä ja miehestä, joiden nimiä ei taideta kertaakaan kirjan aikana mainita; kahdesta toisilleen tuntemattomasta ihmisestä, jotka nousevat toisiaan ennestään tuntematta junaan Moskovassa ja jakavat hytin numero 6 matkallaan Neuvosto-Venäjän läpi Mongoliaan. Matkan varrella selviää pätkissä ja hajanaisesti sekä tytön että miehen tarinaa sekä syitä, miksi he ovat matkalle lähteneet.

Sekä miehen että tytön tarinoissa on niin paljon ahdistavia käänteitä ja traumaa, että se tekee koko kirjan sävystä jokseenkin synkän. Sitä värittävät kuitenkin melkein maalausmaiset kuvaukset siitä Siperiasta, jonka läpi he matkansa aikana kulkevat. Kirja on kerronnaltaan hyvin kiehtovaa ja paikoittain runollista, ja tämänkin teoksen kohdalla saan varmasti enemmän irti, kun tartun siihen toisen kerran. Ehkä lukeminen voisi toimia tähän paremmin kuin kuuntelu, sillä venäjänkieliset paikat ja henkilöt tuntuvat sekoittuvan ainakin omassa mielessäni helposti, kun niiden kirjoitusasua ei näe.

Hytti nro 6 täyttää itse asiassa aika monia 2000-luvun tunnuspiirteitä, kuten lähihistorian kuvaamisen, näkökulmien vaihtelun ja useat tarinalinjat. En niinkään näe kirjaa 2010-luvun teoksena, ja se onkin julkaistu aivan 2010-luvun alkutaipaleilla, eikä siis voi mitenkään vielä ottaa vaikutteita vuosikymmenen suurista tapahtumista. Sen sijaan Rosa Liksom kirjailijana itse edustaa 2010-luvulla kukoistukseensa noussutta kirjailijan brändäyskulttuuria: hän kirjoittaa salanimellä ja rakentaa ympärilleen erilaisia harhaluuloja ja mielleyhtymiä, joista kukaan ei oikein tiedä, mikä on todellista ja mikä ei. Rosa Liksom on kirjailijana ja taiteilijana hyvin mielenkiintoinen ilmiö, josta voit lukea lisää täältä.

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011

Unettoman yön tarinat

Huhtikuu ja kuukauden ensimmäinen luettu! (Huomasin että olen nyt alkuvuodesta ollut paljon aktiivisempi lukija kuin moneen vuoteen, toivottavasti tämä tahti jatkuu!) Sivuja ei tässä kirjassa ehkä ollut kovin monta, mutta ne olivat painavia ja vähän sekavia, ja ne vaativat muutaman hetken ennen kuin niiden sisällön aivan täysin ymmärsi.

Mari Mörön Kiltin yön lahjat kuuluu taas kirjoihin, joita en olisi luultavasti valinnut hyllystä luettavaksi ilman kurssisuunnitelmaan kuuluvia lukupiirejä - mutta olen kyllä tosi iloinen siitä, että tämä tuli luettua. Ahmin kirjan aika nopeasti, ja aluksi luulin, etten ymmärtänyt kirjasta yhtikäs mitään. Kuitenkin kun kirjasta lukupiirissä keskusteli yhdessä luokkatovereiden kanssa, juoni selkeytyi ja aiheet ja teemat konkretisoituivat.

Kiltin yön lahjoissa on vaihtuva minäkertoja, joista yksi on kuusivuotias Siia. Mitä enemmän Siiasta sain tietää, sitä enemmän hänen tilannettaan kauhistelin. Siia asuu kerrostaloasunnossa kaksin äitinsä kanssa, mutta äiti on "tanssija" ja "taiteilija" eikä ole läsnä ja Siia joutuu itse huolehtimaan itsestään ja asunnosta. Iltoina, joina Siia laittaa itse itsensä nukkumaan, hän saa äidiltään kiltin yön lahjan - haljenneen luomivärinapin, vanhan huulipunan, tyhjän puuterirasian.

Siian naapurissa asuu Pöyhönen, mies, jolla on jonkinlaista menneisyyttä Siian äidin Miiman kanssa mutta jota Miima nyt välttelee. Pöyhönen on tarinan "hyvä tyyppi", joka tuntuu aidosti välittävät Miimasta ja Siiasta ja suunnittelee kaikenlaisia pieniä ja suurempia asioita yhteisen tulevaisuuden toivossa. Lopulta kerrostalon pihalla sukkahoususillaan juoksentelevasta Siiasta eniten huolta pitää kuitenkin Pöyhösen Venäjältä haettu kaveri Viikki, joka ei itsekään ehkä ole aivan elämänsä kunnossa ja jolla on jos jonkinlaista keikkatyötaustaa. Viikki huolehtii, ettei Siia ole yksin Miiman kadottua "töihin", vaihtaa lakanat ja kiristää kaapinovia etteivät ne putoa Siian päälle.

Vaikka kirjassa lopulta käy periaatteessa hyvin, kirjasta ei silti ehkä jää kovin hyvä mieli. Siia on laiminlyöty ja heitteillejätetty lapsi, jonkalaisia ei tarvitse hakea kirjojen sivuilta - heitä on joka paikassa, heitä jotka huolehtivat itse itsestään likaisissa vaatteissaan, tietämättä aina päiväkausiin missä heidän vanhempansa ovat. Siia katselee sivusta, kun äidin vieraat tulevat ja menevät, jättäen jälkeensä vain Siian lattiaan piirtämät kengänkoon vertailut. Kirjassa on pieniä asioita, jotka kokonaiskuvan kirkastuessa saavat lastensuojelun kannalta suorastaan karmivia merkityksiä.

Kerronta kirjassa on hyvin hämmentävää, mutta se lienee odotettavissa, kun yksi kertojista on kuusivuotias ja muut kaksi erilaisten huumausaineiden alaisia tai ehkä muuten vähän sekaisin. Samat tapahtumat kuvataan usein kahteen kertaan, lapsen ja aikuisen näkökulmasta, ja näissä tulee hyvin esiin erot siinä, mihin asioihin eri ikäiset ihmiset keskusteluissa kiinnittävät huomiota. Mörö osaa loistavasti kertoa alle kouluikäisen lapsen maailmasta, mielikuvituksesta ja leikeistä, ja Siian näkökulmasta kirjoitetut luvut ovatkin omasta mielestäni kirjan kohokohtia.

Kirja on painava, vaikkakaan ei fyysisesti. Siinä on paljon ajateltavaa ja pureksittavaa, ja uskonkin, että toisella lukukerralla saisin siitä vielä paljon enemmän irti. Kirjasta on sanottu, että se olisi jokaisen lastensuojelun ammattilaisen luettava - ja olen tästä kyllä aivan samaa mieltä.

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat
WSOY 1998

"Seuraava pysähdyspaikkamme on..."

Kouluprojektin myötä kiinnostuin entisestään novelleista. Niiden kirjo on valtava ja lyhyen kerronnan kautta pääsee tutustumaan valtaisaan määrään eri maailmoja ja ihmiskohtaloita yksissä kansissa. Kun taas toisen kurssin puitteissa oli mahdollisuus lukea Rosa Liksomin novelleja, oli valintani selkeä.

Olen useita vuosia sitten aloin lukea Hytti nro 6 mutta en päässyt loppuun. En syytä välttämättä teosta, ennemminkin hetkeä jolloin yritin lukea sitä. Ei ollut ehkä oikea aika. Sen jälkeen en ole lukenut Liksomilta mitään ja päätin vihdoin korjata tilanteen!

Yhden yön pysäkki ei ole kevyttä luettavaa. Lukija saa matkata useiden ihmisten kohtaloihin ja nähdä elämän raadollisuuden useasta eri näkökulmasta. Itse luin muutaman novellin kerralla ja pureskelin sitten lukemaani. Lukija pudotetaan keskelle toimintaa ja jätetään novellin loppuessa melkein roikkumaan epätietoisuuteen: "Mitä tälle ihmiselle tapahtui?" "Kuinka hänen kävi?"

Lukijalle novellien henkilöt näyttäytyvät toivottomina mutta silti omasta mielestään he eivät missään nimessä ole ole sitä. Olosuhteet ympärillä saattavat olla aivan kamalat, päihteet voivat ohjata ja jaksottaa arkea, yksinäisyys, masennus ja rakkauden kaipuu saavat tekemään epätoivoisia asioita. Henkilöt kuitenkin pyrkivät elämään täyttä elämää niissä olosuhteissa missä he ovat ja löytävät elämästään myös paljon hyvää. Novellien huumori on mustaa ja kumpuaa elämän epätoivoisuudesta. Lukiessa ensin nauraa ja sitten samassa hetkessä häpeää sitä, että nauraa näin kamalille asioille. 

 Novellit on jaettu kokoelmassa neljän otsikon alle: Steissi, kaivopiha, steissi, Euroopan eteisaula, 67 astetta pohjoista leveyttä, Neljä variaatiota.

Yhden yön pysäkki kuvaa nimenä teosta mielestäni loistavasti.  Lukija pysähtyy kunkin ihmiskohtalon äärelle lyhyeksi hetkeksi ja kun matka jatkuu, tilanne jää kesken, eikä lukijalle selviä mitä lopulta tapahtui. Tämä tuo lukijalle myös valtavasti vapautta käyttää mielikuvitustaan ja itse päättää miten novellin henkilöille lopulta kävi.
Lukemassani painoksessa on kääntöpuolella Liksomin toinen novellikokoelma Unohdettu vartti, jonka aion aivan varmasti lukea seuraavaksi. Ehkä myös Hytti nro 6 saa tämän jälkeen uuden mahdollisuuden.

Rosa Liksom, Yhden yön pysäkki 

WSOY 2012 (Alunperin julkaistu 1993)

Vaasa LittFest ja Vaasan pääkirjasto

Viimeisen muutaman kuukauden aikana kirjallisuusblogit ja muu sosiaalinen media on tulvinut kuvia, videoita ja kirjoituksia Oodista, mutta minäpä en ole sinne kuitenkaan (vieläkään) päässyt käymään. Sen sijaan kävin ensimmäistä kertaa toisessa todella upeassa kirjastossa - Vaasan pääkirjastossa. Viime viikolla torstaista sunnuntaihin Vaasassa vietettiin (omien laskujeni mukaan) kahdeksattatoista kertaa LittFestiä, ja itselläni oli mahdollisuus karata sinne koulukiireitä lauantaina.

Ihan ensimmäisenä on pakko mainita, että LittFestin visuaalinen ilme on aivan uskomattoman hieno; valoisa, värikäs ja raikas, ja se sopi todella hyvin kirjaston sisustukseen ja arkkitehtuuriin. LittFestissä esillä olevien kirjailijoiden tuotantoa oli useassa paikassa kauniisti ja näkyvästi esillä, ja olisin tosi mielelläni jäänyt selailemaan kirjoja vaikka koko päiväksi.

Kävin kuuntelemassa, kun Petter Lindberg haastatteli useaa kirjailijaa ja runoilijaa "Petterin sohvalla". Iso osa haastatteluista tapahtui ruotsiksi, ja vähän on häpeäkseni todettava että kovin paljon en noista keskusteluista ymmärtänyt. (Puolustukseksi mainittakoon, että puhuivat ruotsia todella nopeasti lähelle mikrofonia, enkä ole vielä ihan kamalasti ole päässyt harjoittamaan kirjallisuussanastoani...) Haastattelussa olivat Susanna Alakoski, Mats Söderlund, Paula Nivukoski, Heidi Hakala, Tomi Kontio, Sara Ehnholm Hielm, Saara Turunen, Peter Sandström ja Antti Tuomainen.

Petter Lindberg ja Mats Söderlund

Haastatteluissa sivuttiin LittFestin vuoden 2019 teemaa, ääntä, ja puhuttiin myös muistoista eri muodoissa sekä girl powerista. Mieleenpainuvimmat haastattelut olivat Paula Nivukosken ja Tomi Kontion haastattelut. (Kuten huomaa, ne olivat niin mielenkiintoisia ettei niiden aikana pysähdytty ottamaan kuvia vaan kynä sauhusi ja kirjoitti muistiinpanoja.)

Nivukoski puhui esikoisteoksestaan Nopeasti piirretyt pilvet (Otava 2019), jossa on hyvin konkreettisia muistoja 1920-luvulta. Hän tiivisti "vanhan ajan girl powerin" omien haaveiden ja tavoitteiden pitämiseen sekä siihen, että raivattiin tilaa tulevien sukupolvien unelmille. Nivukosken kuvailemat yhtymäkohdat sadanvuoden taakse ja nykypäivään olivat mielenkiintoisia, varsinkin naiskuvan kannalta. Päällimmäisenä jäi mieleen tämä: naiset olivat, ja ovat yhä edelleen, toisilleen kamalan ankaria.

Kontio avasi omassa haastattelussaan vähän sitä, millainen hänen kirjoitusprosessinsa runoilijana on. Hänen uusin teoksensa Saattaa, olla (Teos 2017) käsittelee Kontion sisaren kuolemaa, mutta Kontio kertoo että vaikka runoissa on ajatuksia surusta, niiden kirjoittaminen ei varsinaisesti ollut sitä omaa surutyötä. Hän tekee selvän eron tuntemisen ja tunteista kirjoittamisen välille, mikä tuntuu itsestäni mielenkiintoiselta lähestymistavalta runojen kirjoittamiseen. Kontio myös luki yhden omista runoistaan haastattelun päätteeksi. Oli upeaa kuulla runoilijan itsensä lausumana hieno runo - vaikka itse olisinkin ehkä valinnut jonkin muun kuin eroottissävytteisen rakkausrunon luettavaksi sen jälkeen, kun ollaan ensin puhuttu paljon siskosta.

"Elämän tärkeimpiä asioita ei tarvitse selittää."
Kaisu Hildén

"Pohjanmaan kirjailijat RY:n jäsenet kirjoittivat LittFestin Ääni-teemaan liittyviä aforismeja.
Ole hyvä ja ota omasi!"

Toinen tapahtuma jonka kävin LittFestissä seuraamassa oli Minkä roolin sain -paneelikeskustelu Seppo Puttosen johdolla. Anja Snellman, Katja Kettu ja Taina Latvala puhuivat upeasti kirjailijakuvasta, kirjailijan roolista kirjan myynnissä ja sosiaalisessa mediassa sekä siitä, että kirjailija tekee paljon muutakin kuin kirjoittaa. Snellman totesi hienosti, että kirjailija antaa äänen niille, joille muut eivät sitä anna.

Paneelikeskustelu oli lyhyt ja sitä olisi voinut kuunnella vielä vaikka monta tuntia, mutta paljon uusia ajatuskia ehti silti viidessäkymmenessä minuutissa syntyä päähän. Snellman puhui esikoisromaanistaan Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981) ja kuinka sen oli tarkoituskin räjäyttää kielellä päähenkilöllä ja teemoilla. Kettu pohti, mikä ero on kulttuurisella omimisella ja sillä että hän kirjailijana kirjoittaa siitä mistä haluaa. Latvala avasi taustoja romaaninsa Venetsialaiset (Otava 2018) päähenkilöistä.

Anja Snellman, Katja Kettu, Taina Latvala ja Seppo Puttonen

Kaiken kaikkiaan tämä lyhyt visiitti LittFestiin oli ihan todella mahtava. Sain älyttömästi uutta lukuideaa (ihan kuin yöpöydällä ei olisi jo valmiiksi ainakin kymmenen kirjaa odottamassa), pääsin tutustumaan Vaasan kauniiseen pääkirjastoon, juoksin karkuun koulutehtäviä!

Lounas Vaasan pääkirjaston Café Proosassa

 Vaasan pääkirjasto on jo pelkästään rakennuksena upea katsella - vaatimaton ulkoa, sisältä avara ja sokkeloinen yhtä aikaa. Sisätiloissa on käytetty hyväksi vanhoja ulkoseinärakenteita, ikkunoita ja ovikaaria, ja lisätty pehmeitä puupintoja ja paljon ikkunoita. Ensin meinasimme kaverini kanssa väähn eksyä, mutta lopulta löysimme oikeisiin paikkoihin lattiaan teipattujen opastekompassien avulla (en valitettavasti saanut kuvaa kun kirjasto oli niin täynnä ihmisiä).

Kirjastoalan opiskelijana oli myös todella mielenkiintoista nähdä näitä: kierrätyskirjojen uusiokäyttö ja vanhojen kirjastokalusteiden hyödyntäminen kirjanäyttelyissä! Nämä kaksi olivat omat suosikkini, tällaisia oli Vaasan pääkirjastossa paljon ja varmaan vielä enemmänkin olisi löytynyt jos olisin malttanut katsella ympärilleni tarkemmin.

Yksi omista suosikeista!

Etsin kirjaa koulutehtävää varten ja mieleeni tuli heti yksi ehdottomista suosikeistani, jonka luin vuosi sitten. Tämä on kirja, jota suosittelen ystävilleni aina jos he kysyvät lukuvinkkejä! Siis oikeasti, AINA! Ajattelin, että nyt kun kirja on jälleen hyppysissäni, voisin kirjoittaa siitä muutakin kuin ruotsin esitelmän!

Edelleen Alice on silmät avaava kertomus arjesta Alzheimerin taudin kanssa. Kirjan päähenkilö, kognitiivisen psykologian professori Alice Howland saa diagnoosin juuri kun oma ura ja elämä tuntuu olevan parhaimmillaan. Lapset ovat jo aikuisia ja pesästä lentäneitä ja arki aviomiehen kanssa rullaa omalla painollaan. Alzheimer diagnoosi vain viisikymmentä vuotiaalle, älykkäälle ja aktiiviselle naiselle pysäyttää elämän hetkeksi ja pakottaa miettimään omaa arkea uudelleen.

Kirja on kaunis ja elämänmakuinen kuvaus ihmisen taistelusta sairautta vastaan. Alicen ja hänen perheensä elämää seurataan kahden vuoden ajan. Lukija pystyy Alicen tietokoneelle tekemän "muistikansion" kysymysten avulla seuraamaan sairauden etenemistä paremmin kuin Alice itse: vastaukset peruskysymyksiin muuttuvat joka kuukausi, mutta Alice ei itse sitä enää huomaa. Tarina käsittelee arjen pieniä hetkiä ja rutiineja, jotka eivät enää onnistukaan samalla tavalla kuin ennen. Tutuista ihmisistä tulee pikku hiljaa vieraita, eteisen matto pelottaa ja juoksulenkiltä ei enää osaakkaan kotiin.

Kirjailija Lisa Genova on neurotieteiden tohtori joten taudin ja muistin luhistumisen kuvaus on niin aitoa, että lukiessa välillä unohtaa ettei teos ole elämäkerta vaan fiktiivinen tarina. Sanasto on asiantuntijuudesta huolimatta läpi kirjan ymmärrettävää.
Vaikeasta ja vakavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole mielestäni missään nimessä raskas lukukokemus. Toki jos etsii täysin kevyttä lukemista, en välttämättä tarttuisi tähän kirjaan, sillä kirja on kuitenkin tunnelmaltaan vakava. Tahto pysyä elämässä ja arjessa kiinni ja joka hetkestä nauttiminen saa liikuttumaan mutta myös välillä nauramaan. Alien sinnikkyys ja perheen yhteinen taistelu sairautta vastaan on inspiroivaa luettavaa! Jokainen haluaa pysyä omana itsenään niin pitkään kuin mahdollista. Tämä oli itselleni kirja, jonka ei olisi halunnut loppuvan!

Lisa Genova: Edelleen Alice 
WSOY, 2010. Alkuteos: Still Alice, 2007.

Kerronnan kuvailuhelmiä sioille?

Tähän asti olen ollut hyvin perinteinen lukija: nimenomaan lukija, ja aina paperiversioita, ei e-kirjoja, eikä varsinkaan äänikirjoja. E-kirjojen lukeminen aiheuttaa päänsärkyä, enkä muka pysty keskittymään tarpeeksi kuunnellakseni äänikirjoja, koska musiikkiakin kuunnellessani alan melkein heti ajatella kaikkea muuta.

Jotain kuitenkin tapahtui, ja päätin antaa äänikirjoille vielä yhden mahdollisuuden, koska edellisestä kokeilukerrasta oli jo aikaa ja kyllähän muutkin tottumukset muuttuvat. Valitsin kirjaksi Katja Ketun Rose on poissa, sillä minun on tehnyt mieli lukea se siitä asti kun näin sen kannen kauniit värit, ja päätin itsepäisesti, että kuuntelisin sen loppuun, kävi miten kävi.

Yllättävän helpostihan se lopulta kävi, mutta ei kuitenkaan siksi, että kirja olisi mielestäni ollut liian hyvä keskeytettäväksi.

Rose on poissa on vuoden 2018 Finlandia-palkintoehdokas, ja se ansaitsi lopulta lukijoiden suosikki -tittelin. Romaani on toisaalta rakkaustarina intiaaninaisen ja suomensukuisen miehen välillä, toisaalta taas tarina naisesta, joka ei kuulu isänsä amerikansuomalaiseen maailmaan eikä äitinsä intiaanireservaattiinkaan. Kohtaukset vuorottelevat elokuussa 2018 ja Rosen alkuvuodesta 1973 kirjoittamissa kirjeissä, ja jatkuvasti jaetaan muistoja tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet joskus vielä aikaisemminkin. Muistojen vuoksi romaanin aikajanaa on paikoin vaikeaa seurata, ja äänikirjaa kuunnellessa oli muutaman kerran kelattava taaksepäin, kun kerronta vaihtui niin yllättäen ja nopeasti muistosta takaisin "nykyhetkeen".

Romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin, suurelta osin intiiaanireservaattiin. Koska en ole intiaaniheimoihin, niiden historiaan tai kieliin millään lailla perehtynyt, en voi ottaa romaanin tähän aspektiin muuta kantaa kuin että minulle kerronta kuulosti uskottavalta; mitä nyt välillä nimet, nimitykset ja muut intiaanikielen fraasit jäivät kuunnellessa ontoiksi. Kirjailija on loppusanojensa perusteella perehtynyt aiheeseen ihailtavasti, ja hänellä on apunaan alan asiantuntijoita, joten en usko hänen olevan mitenkään hakoteillä.

Kirjan tarina itsessään lähti minulle vähän hitaasti käyntiin, enkä oikein missään vaiheessa kokenut sellaista valaistumisen hetkeä, joita oikein hyviä kirjoja lukiessani koen. Melkein tuntui, että lopussa kiiruhdettiin kuromaan juonenpäät yhteen - ei epäloogisesti tai epämääräisesti, mutta nopeasti, ja olisin ehkä kaivannut jotain lisää, jonkinlaista selitystä tai muuta. Muutama suorastaan raaka juonenkäänne sai minut yllättymään, mutta pääasiassa kerronta oli minun makuuni liian kuvailevaa ja sekavaa. En ole lukenut aikaisemmin yhtäkään Katja Ketun teosta, mutta ainakaan Rose on poissa ei saanut kiinnostustani suuremmin heräämään.

Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018