Ökyrikkaat aasialaiset

Ihan yleisesti ottaen en ole kovin hyvä katsomaan elokuvia. Viime vuoden aikana taisin katsoa kokonaiset viisi elokuvaa, joista kaksi kävin katsomassa elokuvateatterissa. Mikä siinä on, että kahden tunnin pituiseen elokuvaan on niin vaikeaa keskittyä, mutta sitten kuitenkin jotain Netflix-sarjaa pystyy katsomaan kymmenkunta 45 minuttin jaksoa peräjälkeen?

Uutena vuotena innostuin sitten kuitenkin katsomaan siskoni suosituksesta Ökyrikkaat aasialaiset. ("No oli se ihan hyvä elokuva. No voit sä sen kattoa. Mut se kirja on ihan hirveen paljon parempi.") Osui varmaan ihan täydelliseen hetkeen, kun makasimme kaverin kanssa ruokaähkyssä sohvalla ja neuloimme villasukkia: juuri sopivaa "aivot narikkaan" -tyylistä hömppää isolla perhedraamalla maustettuna. 3/5, en ehkä katsoisi uudelleen.

Elokuva sai kuitenkin minussa aikaan ehkä parhaan mahdollisen reaktion: etsin kirjan itselleni äänikirjasovelluksesta, kun lopputekstit vielä pyörivät. Koska olin nähnyt aikaisemmin mainitun siskoni lukevan kirjaa, tiesin sen olevan aikamoinen tiiliskivi, mutta äänikirjana se ei häiritse senkään vertaa kuin painettuna kirjana.

Kirjan maailmaan uppoutui paljon helpommin kuin elokuvaan. Vaikka henkilöhahmoja oli paljon ja nimet kuulostivat kaikki alkuun yhtä vierailta ja numeronpyörittelyä oli valtavasti, kun kaikkien vuosituloista ja perinnöistä ja yksityiskoneiden arvoista tehtiin selkoa, huomasin jääväni tarinaan koukkuun ihan ensimmäisestä luvusta asti. Kevin Kwan on osannut punoa henkilöhahmot niin hyvin ja taidokkaasti toisiinsa kiinni, että ne eivät olisi mitenkään selvinneetkään ilman toisiaan.

Aika nopeasti kirjan myötä kävi ilmi, että elokuvassa oli paljon omaa ja vain jonkin verran alkuperäistä, mutta sopivasti oikeita nimiä että tarinan melkein tunnisti samaksi. (Tämä lienee ongelma useiden elokuvaversiointien kohdalla, varsinkin nykyisin. Kirjat ovat parhaimmillaan tuhat sivua pitkiä, eikä niistä millään saa hyvin myyvää pitkää elokuvaa, vaan paljon on karsittava pois. Se on sääli.) Kirjassa pureuduttiin vielä elokuvaa paljon syvemmin siihen, millaista on olla niin valtavan rikas Singaporessa, millaisia erilaisia ongelmia se tuo mukanaan, ja mitä paineita se kasaa kaiken sen keskelle syntyneen harteille.

Äänikirjana seuraamisesta teki tosiaan hankalaa se, ettei aina ollut ihan varma siitä, mitä sukua tämä ja tämä hahmo nyt olikaan päähenkilölle. Painetussa kirjassa on ymmärtääkseni jonkinlainen lista hahmoista, mikä helpottaa pysymään kärryillä, ja itse ainakin rakastan tällaisten listojen tutkimista pitkin kirjaa. Myös valtavien rahasummien kokoa oli ajoittain vaikea käsittää, kun sitä nollien määrää ei nähnyt silmien edessä, ja muutaman kerran myönnän kirjoittaneeni jonkun luvun paperille ihan vain nähdäkseni miltä kuusi peräkkäistä nollaa näyttää. (Aika hurjalta.) Vähän myös ehkä häiritsi se, että olin todella katsonut elokuvan ensin, ja vähän koko ajan odotin siinä olleita tapahtumia, joita ei läheskään kaikkia sitten tullutkaan.

En tiedä, kuinka paljon tarinasta on totta. En tiedä, kuinka tarkasti Kwan on osannut kuvata Singaporen todellista kermaa, onko joku kirjan hahmoista saanut innostuksensa tosimaailman henkilöstä, löytyykö kirjassa maninittuja salaisia paikkoja jos niitä lähtee etsimään. Sen tiedän, että kun alkaessani tätä tekstiä kirjoittaa etsin käsiini Kevin Kwanin kustantajan verkkosivut ja sain tietää Ökyrikkaiden aasialaisten olevan vasta trilogian ensimmäinen osa, olin heti vähän innostunut. China Rich Girlfriend (2015) tai Rich People Problems (2017) ei kumpikaan löydy nopealla selauksella omasta kirjastostani, enkä ole edes varma onko niitä suomennettu, mutta mikäli ne joskus saan käsiini niin varmasti luen - ja nautin.

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset
Otava 2019

Terveisiä Vihervaarasta

Joskus ehkä kymmenenvuotiaana minulle annettiin käteen Annan nuoruusvuodet -kirja ja sanottiin että "lue tämä sarja, tykkäät varmasti". Mummulta löytyi koko sarja siistissä rivissä hyllyltä, ja koska luin siihen aikaan muutenkin jo tosi paljon, ryhdyin totta kai innokkaana urakkaan. Kuitenkin ennen ensimmäisen kirjan puoliväliä turhaannuin hitaaseen tempoon ja ehkä vähän myös Annaan, josta en ihan kamalasti välittänyt hahmona, enkä sitten enää viitsinyt edes yrittää seuraavaa osaa. Siirryin Runotyttö-kirjoihin ja rakastuin, ja Anna-kirjat unohtuivat yli kymmeneksi vuodeksi kokonaan.

Nyt viime keväänä löysin neljä ensimmäistä Anna-kirjaa Storytel-äänikirjasovelluksesta ja päätin antaa uuden mahdollisuuden - ja kas kummaa, aika oli tehnyt tehtävänsä, tai sitten tarina upposi minuun paremmin valmiiksi luettuna. Kumpi lie ollut syynä, mutta mummuni on ainakin tyytyväinen, kun nyt vihdoin olen päässyt Vihervaaran Annan maailmaan sisälle. (Fakta: mummuni nimi on Anna, ja siksi Anna-kirjat ovat aina olleet hänen erityisiä suosikkejaan.) Kaikki osat eivät kuitenkaan löytyneet äänikirjoina, mutta tällä kertaa lukeminenkin sujui paljon aikaisempaa helpommin.

Ensimmäiset kolme osaa olivat oikeastaan tosi miellyttävää luku-/kuuntelukokemusta. Juoni ei ollut liian monimutkaista (kuten nyt ehkä pystyi odottamaan), hahmoja oli sopivasti ja tapahtumat soljuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi kirjat ovat vedonneet jo niin moneen sukupolveen, sillä onhan koko sarjan miljöö kerrassaan lumoava, ja Annan päiväunet ovat niin suloisia ettei niille voinut olla välistä nauramatta ääneen. Jätän ehkä juonen referoimisen sikseen, sillä kirjojen sisältö lienee tuttua monille, ja suoraan sanottuna kirjat ovat niin täyteen pakattuja ettei niitä oikein helposti pystyisi tiivistämäänkään.

Loppujen lopuksi kun pääsin neljänteen ja viidenteen kirjaan asti, alkoi vähän tuntua että kirjat toistavat itseään. Voi olla, että tämä johtui omasta suhtautumisestani kirjoihin, tai sitten tarina ei vain yksinkertaisesti kestä nopeaa yhtäjaksoista läpilukua. Mikä lienee ollut syynä, mutta loput kirjoista eivät enää kolahtaneet minuun samalla tavalla.

Totta kai hahmojen luonnollista kehitystä oli ihanaa lukea, ainahan se on. Ja ympäristön kuvauksissa oli jotain todella satumaista, ja uudet hahmot joita esiteltiin pitkin matkaa toivat mukavaa lisäväriä. Pakko silti myöntää, että viimeiset kaksi kirjaa kahlasin läpi lähinnä ajatuksella, että onhan nämäkin nyt luettava kun luin nuo kaikki muutkin.

(Älkää kertoko mummulleni etten tykännyt lopuista kirjoista niin paljon kuin ensimmäisestä. Ei tuoteta pettymystä.)

Saattaa kuulostaa siis kummalliselta, mutta Anna-kirjat olivat minulle aika raskas lukukokemus, ja minulla meni siinä lähes koko kesä, kun luin aina kaikkea muuta samaan aikaan. Vaikka sarja ei kokonaisuutena tehnyt valtavaa vaikutusta (en ehkä ollut enää varsinaista kohderyhmääkään), niin kyllä Vihervaaran Anna silti teki minuun nyt aika lähtemättömän vaikutuksen. Seuravaksi varmaan tutustun kirjoihin perustuvaan Netflix-sarjaan Anna, A lopussa.

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet, Anna opettajana, Anna omassa kodissaan, Annan perhe, Sateenkaarinotko, Kotikunnaan Rilla

Ylistys elämälle ja lahjakkuudelle

Jos uutisista seuraamani operaatio sai minut kuuntelemaan Mikko Paasin tarinan luolasukelluksesta, saivat uutiset ruotsalaisen toimittajan Kim Wallin kohtalosta kuuntelemaan tämän teoksen. Kirjan ovat kirjoittaneet Kim Wallin vanhemmat, Ingrid ja Joachim Wall. Ingrid on itse pitkän linjan toimittaja ja Joachim valokuvaaja. He halusivat kirjan avulla itse kertoa tyttärensä tarinan.

Kirjassa vanhemmat kertovat ylpeinä tyttärensä sinnikkyydestä ja lahjakkuudesta toimittajana. Hän työskenteli "kädet savessa" ja halusi kohdata ihmisiä heidän omassa ympäristössään. Myös näin hän toivoi kohtaavansa tanskalaisen keksijä Peter Madsenin tämän itse rakentamalla sukellusveneellä. Nopea rutiini keikka muuttuikin Kimin viimeiseksi ja nousi uutisiin ympäri maailmaa. Muistan seuranneeni uutisia epäuskoisena. Eihän tämä voi olla totta. Voiko tällaista edes tapahtua?
Sama tunne on Kimin vanhemmilla läpi kirjan. Luvuissa käydään läpi Kimin uraa opinnoista aina elokuuhun 2017. Tämän lisäksi kirjassa käsitellään vanhempien läpi käymää oikeusprosessia Madsenia vastaan. Ingrid ja Joachim perustivat Kimin nimeä kantavan säätiön, koska halusivat stipendeillä auttaa naistoimittajien työtä ympäri maailman. He halusivat, että Kimin nimi jää elämään.

Kirja on murheellista luettavaa. Läpi kirjan voi tuntea paitsi vanhempien valtavan ylpeyden tyttärestään, myös heidän ylitsepääsemättömältä tuntuvan surunsa. Pitkä epätietoisuus Kimin kohtalosta raastoi kaikkia, ennen kaikkea Kimin läheisiä. Kaikesta epätoivosta ja murheesta huolimatta teos on mielestäni myös vahva ja innostava kertomus nuoren naisen palosta tarinoiden kertomiseen ja ihmisten auttamiseen. Kim rakasti työtään ja oli siinä jo opiskellessa lahjakas. Hänen elämänsä ja uransa katkesivat liian aikaisin, mutta hänen vanhempiensa ansiosta hänen nimeään kantava stipendi auttaa muita toimittajia jatkamaan. Ingrid ja Joachim päättivät heti tragedian jälkeen, etteivät puhu toimittajille, eivätkä halua osallistua oikeudenkäynnin ympärillä riehuvaan mediapyöritykseen. He halusivat kertoa tyttärensä tarinan omilla ehdoillaan, sitten kun hetki olisi oikea. Heidän suurin päämääränsä oli kertoa Kimin tarina sellaisena kuin se on, jotta hänet muistettaisiin työstään eikä rikoksen uhrina. Tässä he onnistuvat mielestäni loistavasti! Kirja on mielestäni erittäin kaunis ylistys elämällä.

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat - Kim Wallin tarina
WSOY, 2019

Uskomaton operaatio

Kuten niin monet muut, myös minä seurasin viime vuonna herkeämättä Thaimaan suurta operaatiota jalkapallojoukkueen pelastamiseksi Tham Luangin luolasta. Oli epätodellista, että niin epätoivoiselta ja mahdottomalta tuntuva operaatio päättyi niin hyvin. Kaikki  kaksitoista pelaajaa ja heidän valmentajansa saatiin ulos luolasta elossa. Muiden uutisten lisäksi seurasin myös kertomuksia suomalaisesta sukeltajasta, joka oli keskeisesti mukana operaatiossa. Koska olen suuri elämäkertojen ja tositarinoiden ahmija, otin Johanna Elomaan kirjan tietysti heti kuunteluun sen osuessa silmään.

Sukellus valoon avaa lukijalle millaisesta operaatiosta Thaimaan luolasukelluksessa todella oli kyse. Heti kirjan alusta alkaen lukija pääsee Mikko Paasin mukaan kaiken toiminnan keskelle. Välillä luvuissa palataan Paasin nuoruuteen ja rankkoihin kokemuksiin, jotka ovat seuranneet miestä aina viime vuosiin saakka. Luku luvulta operaatio etenee ja Paasille selviää kuinka keskeiseen osaan hän muiden vapaaehtoisten kanssa operaatiossa todella nousisi. Vaikka tiesin lukiessani kuinka operaatio on päättynyt, huomasin jännityksen kasvavan kun päästiin varsinaiseen sukellukseen ja poikien kuljetukseen. Kirjan tarkka kuvaus osoittaa kuinka vaikeissa oloissa sukeltajat työskentelivät. Operaatiossa oli kaikki ainekset katastrofiin. Koko teoksesta paistaakin Thaimaassa vallinnut valtava yhteishenki poikien pelastamiseksi.

Pidin siitä miten kirja oli koottu. Pelastusoperaation lisäksi lukijalle rakentui kuvaa Paasista. Kirjassa ei kuitenkaan keskitytty liikaa menneeseen vaan pääpaino oli Tham Luangin luolastossa, jonne suunnattiin ensimmäisistä luvuista lähtien. Itse en ole koskaan tutustunut sukeltamiseen, vielä vähemmän luolasukellukseen. Paasi kuvailee laitteistoa ja olosuhteita tarkasti, mutta tavalla, jonka ymmärtää myös lukija, joka ei ole koskaan sukeltanut uimahallia hurjemmissa olosuhteissa. Kirjaa kuunnellessa herkistyi ihmisten vilpittömästä halusta auttaa oman hengen uhalla ja kuunnellessa pääsi elävästi paikalle luolastoon jännittämään. Teos oli kuunneltu parissa päivässä ja itselleni teos oli innostava ja motivoiva kokemus. Tuntuu, että tähän aikaan kuuluu ihmisten välinpitämättömyys ja itsekkyys. Ainakin siitä puhutaan jatkuvasti. Siksi on mielestäni upeaa, että hädän hetkellä me edelleen puhallamme yhteen hiileen ja on upeaa, että maailmasta löytyy Paasin ja muiden operaatioon osallistuneiden kaltaisia ihmisiä. Mielestäni on tärkeää, että näistä ihmisistä kirjoitetaan.

Johanna Elomaa: Sukellus valoon - Mikko Paasi ja uskomaton pelastusoperaatio
Otava, 2018

Olenko kuullut tämän ennenkin?

Olen kokeillut useampaa äänikirja palvelua ja viimeisimpänä otin käyttöön Nextstoryn. Ainakin näin alkuun Nextstoryn käytettävyys on tuntunut itselle miellyttävimmältä ja kuuntelussa onkin jo useampi kirja.

Ensin hotkaisin Mikael Gabrielin elämäkerran ja täytyy myöntää, että tämä teos oli tälle vuodelle ensimmäinen kirja josta en pitänyt yhtään. Kirjan kuunteli äkkiä mutta noin puolessa välissä huomasin, että kerta toisensa jälkeen aloin keskittyä johonkin muuhun asiaan kirjaa enemmän. Minua tarina ei kaapannut maailmaansa.

Suomiräp ei ole genrenä itselle mitenkään rakkain mutta olen kyllä kuunnellut esimerkiksi Mikael Gabrielin, JVG:n, Cheekin ja Elastisen kappaleita. Faniksi en voi kuitenkaan itseäni missään nimessä kutsua. Kuitenkin rakkauteni elämäkertoihin saa tarttumaan myös suomiräppäreiden kertomuksiin. Aiemmin olen lukenut Jare Tiihosen JHT:n. 

Kuunneltuani kirjan loppuun, aloin pohtia miksi se ei kertakaikkiaan iskenyt minuun. Mikael Gabriel itse on sanonut teoksestaan seuraavaa: "Kirja tulee järkyttämään ihmisiä, mutta toivottavasti myös avaamaan persoonaani enemmän sellaisille, jotka eivät ole minuun vielä tutustuneet." Itse en välttämättä samaistunut tähän kuvaukseen kirjasta. Tuntuu, että olen monista kirjan teemoista lukenut jo vuosien varrella eri haastatteluista. Mikael Gabriel on aina ollut avoin lapsuudestaan ja rankoista kokemuksistaan, joten kirja ei itsessään kertonut juuri mitään uutta. Kirja muistutti todella paljon Jare Tiihosen tarinaa lapsuudesta ja urasta vaikka Cheekin ja Mikael Gabrielin urat ovatkin ottaneet ensi askeleensa eri kaupungeissa. 

Minulle muodostui samaistuttava ja miellyttävä kuva Mikael Gabrielista Vain Elämää- kauden aikana mutta kirja kumosi käsitykseni täysin. En saanut kirjasta kovinkaan positiivista kuvaa artistista. Jos peilaa Mikael Gabrielin kertomaan kirjasta, ehkä kirjan tavoite osin olikin juuri tämä. Järisyttää ja jopa suututtaa, sillä kirja on kirjoitettu suoraan ja jopa provosoiden. En haluaisi kutsua tekstiä itsekehuksi, mutta sellainen tunne minulle nousi joistain kirjan luvuista, erityisesti kun käsiteltiin rahaa, faneja tai menneisyyden naisseikkailuja. Hyvin nopeasti teksti alkoi mielestäni toistaa itseään enkä puolen välin jälkeen enää jaksanut innostua teoksesta.

Vaikka itse en kirjasta pitänyt, tunnistan toki sen merkityksen Mikael Gabrielin vannoutuneille faneille. On myös yhteiskunnallisesti tärkeää, että Mikael on aina puhunut avoimesti vaikeuksistaan ja nuoruudestaan. Hän osoittaa jälleen, etteivät lapsuuden olosuhteet välttämättä määritä ihmisen koko elämää, vaan kaikilla on lähtökohdista huolimatta mahdollisuus ottaa elämä omiin käsiin ja suunnata energiansa positiiviseen. 

Ehkä en ollut täysin kirjan kohdeyleisöä. Jos olisin napannut käsiini äänikirjan sijaan perinteisen kirjan, en välttämättä olisi päässyt teosta loppuun. Äänikirjaa en halunnut jättää kesken ja samalla myös ehkä salaa toivoin, että teos olisi temmannut minut viime metreillä mukaansa ja muuttanut mielipiteeni. Näin ei kuitenkaan valitettavasti tällä kertaa käynyt. 

Anton Vanha-Majamaa & Laura Friman: Mikael Gabriel: alasti
Werner Söderström Osakeyhtiö, 2019

Moskovasta Mongoliaan

Katri kirjoitti lukukokemuksestaan Rosa Liksomin novellikokoelmasta Yhden yön pysäkki aikaisemmin keväällä. Lukutehtävä oli ammattikorkeakoulun kotimaisen kirjallisuuden kurssia varten, ja Kartin kokemuksesta rohkaistuneena uskalsin itse samalle kurssille myöhemmin ottaa luettavakseni Liksomilta kirjan, jonka Katrikin tekstissään mainitsi.

Jännitin vähän Liksomin valitsemista 2010-luvun lukupiiriin, koska olin kuullut vähän ristiriitaista palautetta hänen novelleistaan - muiltakin kuin vain Katrilta. Hytti nro 6 ei kuitenkaan ainakaan äänikirjana ollut mitenkään huono idea. Olen muutenkin ollut jo pitkään kiinnostunut tarttumaan johonkin Liksomin teokseen.

Aikajanallisesti Hytti nro 6 sijoittuu 1980-1990-lukujen taitteeseen. Kirja kertoo tytöstä ja miehestä, joiden nimiä ei taideta kertaakaan kirjan aikana mainita; kahdesta toisilleen tuntemattomasta ihmisestä, jotka nousevat toisiaan ennestään tuntematta junaan Moskovassa ja jakavat hytin numero 6 matkallaan Neuvosto-Venäjän läpi Mongoliaan. Matkan varrella selviää pätkissä ja hajanaisesti sekä tytön että miehen tarinaa sekä syitä, miksi he ovat matkalle lähteneet.

Sekä miehen että tytön tarinoissa on niin paljon ahdistavia käänteitä ja traumaa, että se tekee koko kirjan sävystä jokseenkin synkän. Sitä värittävät kuitenkin melkein maalausmaiset kuvaukset siitä Siperiasta, jonka läpi he matkansa aikana kulkevat. Kirja on kerronnaltaan hyvin kiehtovaa ja paikoittain runollista, ja tämänkin teoksen kohdalla saan varmasti enemmän irti, kun tartun siihen toisen kerran. Ehkä lukeminen voisi toimia tähän paremmin kuin kuuntelu, sillä venäjänkieliset paikat ja henkilöt tuntuvat sekoittuvan ainakin omassa mielessäni helposti, kun niiden kirjoitusasua ei näe.

Hytti nro 6 täyttää itse asiassa aika monia 2000-luvun tunnuspiirteitä, kuten lähihistorian kuvaamisen, näkökulmien vaihtelun ja useat tarinalinjat. En niinkään näe kirjaa 2010-luvun teoksena, ja se onkin julkaistu aivan 2010-luvun alkutaipaleilla, eikä siis voi mitenkään vielä ottaa vaikutteita vuosikymmenen suurista tapahtumista. Sen sijaan Rosa Liksom kirjailijana itse edustaa 2010-luvulla kukoistukseensa noussutta kirjailijan brändäyskulttuuria: hän kirjoittaa salanimellä ja rakentaa ympärilleen erilaisia harhaluuloja ja mielleyhtymiä, joista kukaan ei oikein tiedä, mikä on todellista ja mikä ei. Rosa Liksom on kirjailijana ja taiteilijana hyvin mielenkiintoinen ilmiö, josta voit lukea lisää täältä.

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011

Huippu-urheilijatkin ovat vain ihmisiä?!

Jossakin aikaisemmassa postauksessa sanoin että en juuri kuuntele äänikirjoja, mutta silti nyt näyttää siltä että melkein kaikki tähän astiset kirjapostaukseni ovat äänikirjoista. Seurataan tilannetta!

Olen jo muutaman vuoden seurannut aika intohimoisesti taitoluistelua, joskin vähän vähemmän suomalaista - johtuen lähinnä siitä, että seuraan enemmän miesten taitoluistelua ja Suomesta ei valitettavasti kukaan yllä aivan sinne mielenkiintoisimpien luistelijoiden tasolle. (Toivottavasti tilanne tulevaisuudessa muuttuu!) 

Mutta kiinnostus taitoluisteluun on johtanut useiden taitoluistelijoiden somekanavien seuraamiseen, ja viime keväänä innostuin todella paljon kun Kiira Korpi alkoi tosissaan mainostamaan tätä kirjaa. Laskin melkein päiviä että saan kirjan käsiini ja toivoin sitä joululahjaksi, mutta en saanut, joten otin kuunteluun heti kun tein Storytel-tunnukset. Kirja oli nopeasti kuunneltu, ja yksi parhaista äänikirjakokemuksistani.

Tässä on elämäkerta, josta on varmasti iloa sellaisellekin, joka ei ole lainkaan perillä Kiira Korven urasta tai taitoluistelusta etukäteen. Kiiran omin sanoin kerrotut tilanteet ja auki selitetty lajisidonnainen sanasto antavat rungon tarinalle ennen kaikkea ihmisestä, joka tekee virheitä siinä missä kaikki muutkin, kasvaa ja oppii, ja siinä samalla kehittyy huippu-urheilijaksi.

Kiira on kunnianhimoinen, kilpailuhenkinen perfektionisti, mistä syystä en ajatellut voivani häneen samaistua - puhumattakaan siitä, että olen lähes niin kaukana huippu-urheilijasta kuin vain voi olla. Silti huomasin moneen otteeseen kyökytteleväni mukana, että kyllä, kuuri näin, tältä se tuntuu, oikeassa olet. Jokin Kiirassa ja hänen ihmeellisessä ja uskomattomassa tarinassaan on niin tavattoman inhimillistä, ettei siihen loppujen lopuksi oikein voi olla samaistumatta, olla elämättä mukana.

Kirjaa kuunnellessa hymyilin, nauroin ääneen, liikutuin kyyneliin asti ja sitten hymyilin lisää. Lainaukset Kiiran perheeltä, valmennustiimiltä ja muulta lähipiiriltä avasivat tapahtumien kerrontaa muustakin kuin vain Kiiran omasta näkökulmasta, jolloin tilanteet konkretisoituivat eivätkä enää tuntuneet niin satumaisen uskomattomilta - vaikka kyllähän ne sitä vielä usein olivat.

Niistä vähäisistä ja harvoista elämäkerroista, joita olen lukenut, tämä on yksi ehdottomasti parhaista. Lyhyt ja nopeasti kuunneltava teos täynnä asiaa ja suuria tunteita, höystettynä yhdellä suosikkiurheilulajeistani. Ei kai siitä enää kovin paljon paremmaksi mennä.

Jere Nurminen: Kiira - ehjäksi särkynyt
Otava 2018

Sopivasti absurdi

Aika kiusaa minua, sitä ei ole koskaan tarpeeksi. Opintojen vuoksi on paljon luettava sellaista, mitä en muuten listalleni valitsisi, ja nämä teokset samoin kuin muut koulutehtävät ja yleisesti elämä ovat aiheuttaneet sen, että vasta nyt ehdin julkaisemaan postausta kirjasta, joka sain kuunneltua loppuun jo tammikuun puolella. Onneksi hiihtolomalla löytyy aikaa tähänkin, vaikka töissä leirillä viikon vietänkin!

On kyllä sanottava, että nyt oli pitkästä aikaa sellainen kirja, josta nautin täysin alusta loppun saakka. Sopivasti ihmisyyttä, paljon historiaa ja juuri sen verran epäluonnollista että minulla kutkutti vatsanpohjassa.

(Aika ja sen oikkuilu sopii teemanakin tähän hyvin.)

(Seuraava teksti saattaa sisältää lieviä juonipaljastuksia kirjasta.)

Matt Haigin romaanissa Kuinka aika pysäytetään päähenkilöllä on harvinainen sairaus, jonka seurauksena hän ikääntyy muita ihmisiä huomattavasti hitaammin. Tämä aiheuttaa hämmennystä, noitavainoja ja vaarallisia tilanteita sekä sydänsurua, pelkoa ja kaipausta pitkin vuosisatoja.

Tapa, jolla romaanissa matkataan muistoissa monen sadan vuoden väliä ja vähitellen paljastetaan sitä, kuka oikeastaan onkaan se tarinan todellinen "pahis" (ja tästä tarinasta löytyykin oikein perinteinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu!) on kutkuttava. Aikahyppyjen ansiosta päähenkilölle saadaan jopa kaksi hyvää ja perusteltua rakkaustarinaa, joista kumpikaan ei ainakaan omasta mielestäni jää kaupallisella tavalla ontoksi. Matt Haig selvästi tietää, miten saada lukija innostumaan - ja miten innostus pidetään yllä vielä muutaman ensmmäisen sivun jälkeenkin.

Koko konsepti siitä, että olisi olemassa sairaus, jonka seurauksena ikääntyminen hidastuisi noin voimakkaasti, on minusta kiehtova. Samaan aikaan se on täysin absirdi, mutta saa silti pohtimaan, voisiko se olla mahdollista. Mistäs sitä tietäisi - romaanissakin "Albatrossit" pitävät olemassaolonsa salassa meiltä, jotka ikäännymme normaalia vauhtia. Juuri tästä hyväsä scifi- ja fantasiakirjallisuudessa on kyse; parhaimmillaan se saa lukijan pohtimaan, mikä on totta ja mikä taas ei.

Kuuntelin romaanin äänikirjana, ja kuuntelukokemuksenakin tämä kirja oli miellyttävä, sillä lukija oli hyvä ja teksti soljui vaivattomasti. Kieli ei ollut liian vaikeaa kuunneltavaksi, joten en tainnut kertaakaan joutua turhaan keskeyttämään kuuntelua tai kelaamaan taaksepäin. Pystyin myös tekemään jotain muutakin samalla, mikä on minulle aika harvinaista; yleensä en pysty keskittymään yhtään mihinkään muuhun samalla, kun kuuntelen äänikirjaa tai podcastia.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula Co. 2018
Suomentanut: Sarianna Silvonen

Kerronnan kuvailuhelmiä sioille?

Tähän asti olen ollut hyvin perinteinen lukija: nimenomaan lukija, ja aina paperiversioita, ei e-kirjoja, eikä varsinkaan äänikirjoja. E-kirjojen lukeminen aiheuttaa päänsärkyä, enkä muka pysty keskittymään tarpeeksi kuunnellakseni äänikirjoja, koska musiikkiakin kuunnellessani alan melkein heti ajatella kaikkea muuta.

Jotain kuitenkin tapahtui, ja päätin antaa äänikirjoille vielä yhden mahdollisuuden, koska edellisestä kokeilukerrasta oli jo aikaa ja kyllähän muutkin tottumukset muuttuvat. Valitsin kirjaksi Katja Ketun Rose on poissa, sillä minun on tehnyt mieli lukea se siitä asti kun näin sen kannen kauniit värit, ja päätin itsepäisesti, että kuuntelisin sen loppuun, kävi miten kävi.

Yllättävän helpostihan se lopulta kävi, mutta ei kuitenkaan siksi, että kirja olisi mielestäni ollut liian hyvä keskeytettäväksi.

Rose on poissa on vuoden 2018 Finlandia-palkintoehdokas, ja se ansaitsi lopulta lukijoiden suosikki -tittelin. Romaani on toisaalta rakkaustarina intiaaninaisen ja suomensukuisen miehen välillä, toisaalta taas tarina naisesta, joka ei kuulu isänsä amerikansuomalaiseen maailmaan eikä äitinsä intiaanireservaattiinkaan. Kohtaukset vuorottelevat elokuussa 2018 ja Rosen alkuvuodesta 1973 kirjoittamissa kirjeissä, ja jatkuvasti jaetaan muistoja tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet joskus vielä aikaisemminkin. Muistojen vuoksi romaanin aikajanaa on paikoin vaikeaa seurata, ja äänikirjaa kuunnellessa oli muutaman kerran kelattava taaksepäin, kun kerronta vaihtui niin yllättäen ja nopeasti muistosta takaisin "nykyhetkeen".

Romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin, suurelta osin intiiaanireservaattiin. Koska en ole intiaaniheimoihin, niiden historiaan tai kieliin millään lailla perehtynyt, en voi ottaa romaanin tähän aspektiin muuta kantaa kuin että minulle kerronta kuulosti uskottavalta; mitä nyt välillä nimet, nimitykset ja muut intiaanikielen fraasit jäivät kuunnellessa ontoiksi. Kirjailija on loppusanojensa perusteella perehtynyt aiheeseen ihailtavasti, ja hänellä on apunaan alan asiantuntijoita, joten en usko hänen olevan mitenkään hakoteillä.

Kirjan tarina itsessään lähti minulle vähän hitaasti käyntiin, enkä oikein missään vaiheessa kokenut sellaista valaistumisen hetkeä, joita oikein hyviä kirjoja lukiessani koen. Melkein tuntui, että lopussa kiiruhdettiin kuromaan juonenpäät yhteen - ei epäloogisesti tai epämääräisesti, mutta nopeasti, ja olisin ehkä kaivannut jotain lisää, jonkinlaista selitystä tai muuta. Muutama suorastaan raaka juonenkäänne sai minut yllättymään, mutta pääasiassa kerronta oli minun makuuni liian kuvailevaa ja sekavaa. En ole lukenut aikaisemmin yhtäkään Katja Ketun teosta, mutta ainakaan Rose on poissa ei saanut kiinnostustani suuremmin heräämään.

Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018

Suoraa ja hersyvää tilitystä

Ahmin elämäkertoja ja henkilökuvauksia. Minusta on niin kovin mielenkiintoista lukea ihmisten tarinoita, mistä he tulevat ja mikä on muovannut ja vavisuttanut heitä vuosien varrella. Oikeiden ihmisten oikea elämä kiehtoo minua vastapainona kaunokirjallisuudelle ja suurten rakkaustarinoiden hahmoille.

Sen lisäksi, että rakastan elämäkertoja, ihailen suuresti Maria Veitolaa. Hänen anteeksipyytelemätön ja rehellinen tyylinsä puhuttelee minua valtavasti! Kun Veitola kirja viime vuonna sitten ilmestyi, siirtyi se heti lukulistani ensimmäiseksi! Kesän tuskaisessa kuumuudessa loikoilin uimarannalla lukemassa tätä loistavaa kirjaa!

Kirja ei ole muodoltaan perinteinen peilaus menneeseen, lapsuuteen, opintoihin ja unelmiin. Kirja on koottu Veitolan vuosien varrella kirjoittamista kolumneista, joita hän kommentoi siitä elämäntilanteesta, johon on kasvanut ja jossa elää nyt. Veitola puhuu suoraa ja kaunistelematta elämästään ja juuri kirjan muoto ja rehellisyys vetivät minut mukaansa aivan ensimmäisistä sivuista alkaen. Kolumnit ovat jo itsessään mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa, mutta kun kylkeen lisätään kirjoittajan suora ja hersyvät kommentit, tulee lukukokemuksesta entistä antoisampi. Kaikki kasvavat ja muuttuvat elämänsä aikana. Arvot, mielipiteet ja arki muuttuvat vuosien ja ympäristön mukana. Jokainen kokee ihania onnen hetkiä ja onnistumisia mutta myös valtavia kuilun pohjia ja suurta surua.

Luettuani kirjan oli minun pakko kuunnella se myös äänikirjana. Maria Veitola lukee äänikirjan itse ja mielestäni kirjan kuuntelu täydensi lukukokemuksen.
Kirja herätti ajatuksia, nauratti ja liikutti, aivan kuten Veitola lukijalle kirjan takakannessa lupaa.

Maria Veitola - Veitola
Johnny Kniga 2018