Onko tällaisiakin kirjoja?

Kun Minna Rytisalon Rouva C. viime vuonna julkaistiin, tiesin heti että se on laitettava lukulistalle - eikä siis mihinkään lukulistan pohjalle monen kymmenen kirjan listan jatkeeksi, vaan nostettava ylemmäs, että se varmasti tulee luettua. Kirja oli kuitenkin niin suosittu, että se oli kirjastoissa koko ajan menossa, eivätkä pitkät jonotusajat tuntuneet houkuttelevilta. Juttu jäi, mutta Rouva C. nousi listalla ylemmäksi vähän kerrallaan.

Vähän aikaa sitten ostin hetken mielijohteesta Rytisalon esikoiskirjan, Lempi (Gummerus 2016), ja luin sen yhdeltä istumalta lähes henkeä haukkoen. Voiko tällaisia kirjoja oikeasti olla? Lempi oli jotenkin niin kertakaikkisen tyhjentävä ja puhdistava lukukokemus, että Rouva C. nousi automaattisesti aktiiviseen etsintään, eikä aikaakaan kun se jo suorastaan huusi minua korkeakoulukirjaston uutuushyllystä.

Olen aina ollut todella kiinnostunut Minna Canthista ihmisenä, naisena, historiallisena henkilönä. On upeaa, että hänestä löytyy nykyisin niin paljon kirjallisuutta, ja niin monesta näkökulmasta kirjoitettuna. Itselleni Rouva C. oli kuin suora näkymä Canthin omaan aikaan, omiin maisemiin ja paikkoihin ja mieleen. Rytisalo on onnistuneesti osannut kuvata maailmaa sellaisena, kuin sen aikalaiset ovat luultavasti nähneet - tätä mieltä olin jo Lempiä lukiessani. Mikä onkaan parempaa, kuin kiehtova historiallinen henkilö ja taitava kirjailija, joka osaa herättää hänet henkiin, hyveineen ja vikoineen?

Rouva C. kertoo nimenomaan Canthista naisena, vaimona ja äitinä, myös tyttärenä ja sisarena. Se kertoo hänen tuskastaan mahtua siihen muottiin joka naiselle hänen aikanaan annettiin, joka naiselle vieläkin välillä annetaan, liian pienenä ja väärän muotoisena. Kirjan edetessä lukija tuskastuu Minnan kanssa yhdessä ihmisten mielipiteistä, yhteiskunnan odotuksista, toisista naisista, jotka tuntuvat lammasmaisina vain tyytyvän osaansa osaamatta tavoitella sen enempää.

Toki oli otettu taiteilijanvapauksia - totta kai oli, ei tällaista kirjaa kirjoiteta pitäytymällä pelkissä faktoissa. Sisälläni asuva pieni historianörtti olisi näistä vapauksista saattanut pahastua, mutta Rytisalo on onnistunut luomaan niin soljuvan ja yhtenäisen kokonaisuuden, että ei siinä lukija oikeasti pysähdy miettimään, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Ja faktahan on sekin, että emme me tiedä, kuinka paljon miesten kirjoittamassa historiassa on jäänyt sanomatta sitä muovanneista naisista. Ties vaikka totta olisi enemmänkin kuin arvaammekaan.

On helppo sanoa, että Rytisalo on mielestäni yksi parhaita suomalaisia nykykirjailijoita. Hänen tapansa asettaa sanat sopiviksi lauseiksi resonoi jossain todella syvällä miellyttävällä tavalla. En malta odottaa, mitä hän kirjoittaa seuraavaksi.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018

Mittaammeko onnellisuutta tykkäyksillä?

Kävipä kesällä niin onnellisesti, että löysin lompakostani kirjakaupan lahjakortin, jolla oli vielä saldoa. En ymmärrä miten olen voinut olla niin huolimaton, yleensä kun lahjakortti tulee käytettyä heti ja kokonaan. Alennukset ja lahjakortti saivat vihdoin ostamaan kirjan, jota olin hypistellyt useammin kuin kerran pitkin kesää.

Holly Bourne oli minulle uusi tuttavuus. Katsokaa miten onnellinen olen puhutteli minua ennen kaikkea nimensä vuoksi. Kirjan päähenkilö Tori Bailey on kirjoittanut suositun kirjan ja jakaa sosiaaliseen mediaan elämäänsä; inspiroivia ajatuksia arjesta sekä kuvia täydellisestä parisuhteestaan. Todellisuus on kuitenkin toinen. Kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja hankkivan lapsia. Mitä keskustella ystävien kanssa jotka tuntuvat olevan täysin eri elämäntilanteessa? Miten pitää yllä kulissia, että kaikki on täydellistä ja vaivatonta?

Katsokaa miten onnellinen olen on Bournen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Hänen muu tuotantonsa on suunnattu nuorille aikuisille. Kirja käsittelee paitsi kolmekymppisen naisen kipuilua iän mukana tuoman muotin kanssa, myös sosiaalista mediaa ja sen käyttöä. Minuun kirjassa iski juuri Torin jo riippuvuutta muistuttava suhde sosiaaliseen mediaan. Kuvaa lavastetaan ja asetellaan laskelmoivasti, mutta lopputuloksen tulee olla huoleton, "I woke up like this" tyyppinen puolivahingossa napattu otos arjesta. Julkaisun jälkeen tarkkaillaan silmä kovana tykkäyksiä ja kommentteja joiden päälle omaa hyvää oloa rakennetaan. Vaikka elämä tuntuu kaatuvan päälle, on ennen kaikkea tärkeintä, että kulissi näyttää ulospäin täydelliseltä. 

Koska kirjan muut teemat eivät välttämättä ole omassa elämässä tai lähipiirissä tällä hetkellä ajankohtaisia, takerruin juuri kirjan ajatuksiin sosiaalisesta mediasta. Aloin miettiä myös omaa käyttäytymistäni ja suhtautumistani someen. Tänä päivänä olisi helppoa hukkua kaikkien julkaisujen sekaan ja vain vertailla itseään loputtomasti täysin tuntemattomiin ihmisiin maailman toiselta puolelta. Tykkäykset lämmittävät taatusti kaikkien mieltä, muillehan kuvat someen jaetaan. Kuten Tori, harva pystyy arjessaan kuitenkaan elämään omien inspiroivien ajatusten mukaan ja lopulta julkaisujen päivystäminen ja vertailu käy vain oman mielenterveyden päälle. 

Kirja oli mielestäni sopivaa, nopealukuista kesälukemista. Mielestäni oli nerokasta jakaa kirjan luvut yhdeksään kuukauteen. En voi silti sanoa että olisin hurahtanut kirjaan niin täysin, että olisin lukenut sen yhdeltä istumalta. Koska kirja käsittelee myös sosiaalista mediaa, on tekstin seassa Torin sähköposteja ja ystävien some päivityksiä. Tällainen asettelu ei ole koskaan iskenyt minuun, ei tässäkään teoksessa. Tekstin seassa olevat kuvat ja kommenttikentät jostain syystä enemmän häiritsevät, kuin elävöittävät lukukokemustani. 

Ehkä koska kirja oli niin nopealukuinen, ei se jättänyt loppujen lopuksi minuun sykähdyttävää vaikutelmaa. Tunsin kyllä sympatiaa Toria kohtaan ja halusin tietää mihin kaikki päättyy, mutta samalla kirja jätti minuun hiukan mitäänsanomattoman vaikutelman. Ehkä minun täytyy lukea Holly Bournen muutakin tuotantoa ennen kuin voin päättää pidänkö hänen tyylistään. 

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Gummerus, 2018

Kesän alun lukemisia

Tiedättehän kaikki sen tunteen, kun koko kevään ajattelee ja odottaa, että "Kesällä mulla on aikaa lukea", ja "Sitten kesällä luen tämänkin", ja pino yöpöydällä vain kasvaa kasvamistaan - ja sitten se kesä tulee, ja kohta on jo heinäkuu, ja tajuat, ettet ole lukenut kuin ehkä yhden niistä kauan jo suunnitelluista kirjoista, jos sitäkään.

Juuri näin minulle taas tänäkin vuonna kävi. Kirjastosta lainattuja kirjoja notkuu hyllyssä toista kymmentä, omiakin on vielä monen vuoden takaa lukematta, ja silti ostin taas uusia. Olen toki lukenutkin, kirja viikossa -tahti on jatkunut tasaisena koko vuoden ja kesälläkin, mutta jotain syystä juuri ne kirjat, joita "pitäisi" lukea, eivät innosta.

No mitä sitten olen lukenut?

Valikoin tähän kuvaan kaksi jo luettua ja yhden yllätyslöydön, josta olen oikein erityisen innoissani. Tämä löytö on "Kätken kirjeesi patjani alle", joka sisältää Astrid Lindgrenin ja Sara Schwardtin kirjeenvaihtoa vuosilta 1971-2002. Kirja löytyi, kun kävimme Katrin kanssa kirjakaupan alennusmyynnissä, ja olen ennenkin todennut, että Katrin kanssa ei kirjakaupasta lähdetä tyhjin käsin. Niin ei tälläkään kerralla. Olen aina rakastanut Atrid Lindgreniä ja hänen kertomuksiaan, ja jotenkin tuntui että tämä kirja suorastaa hyppäsi syliini ja pyysi ostamaan.

Amin Maaloufin Valon puutarhat on kertomus Manista, persialaisesta profeetasta ja manikealaisuuden perustajasta. Kirja on väritetty ja mielikuvituksen avulla sävytetty kertomus hänen elämästään ja opeistaan. Se on kaunis, runollisin ilmaisuin kirjoitettu, ja tällaisen aikana, jolloin uskonnot sotivat toisiaan vastaan ja tuntuu, että uskotokuntiin kuulumisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä, Manin julistama "kauneuden uskonto" on kuin tuulahdus raikasta ilmaa. Kirjassa on kauniita henkilökuvauksia, pitkiä pohdintoja Valosta ja Pimeydestä, sekä monipuolista ajan kuvausta 200-luvulta, kristinuskon alkuajoilta ja monen muun uskonnon kukoistuskaudelta.

Kirjavaras on teos, joka minun on pitänyt lukea jo pitkään. Se kai lasketaan jo useammassa listauksessa klassikoksi, ja se löytyy "kirjoja, jotka sinun on luettava ennen kuolemaasi" -listoilta. Enkä yhtään ihmettele, miksi. Kirja on paitsi mielenkiintoisesti ja kauniisti kirjoitettu, myös tarinaltaan kantaaottava ja pysäyttävä. En ole kovin montaa toiseen maailmansotaan sijoittuvaa kirjaa lukenut, mutta niistä, jotka olen, tämä on ehdottomasti paras. Kirjavaras on 9-vuotias Liesel, jonka kasvattivanhemmat piilottelevat juutalaismiestä kellarissa samalla, kun Liesel itse lukee varastettuja kirjoja naapureille pommisuojassa. Kertojana kirjassa toimii itse kuolema - mistä jo voi päätellä, ettei kaikki pääty ihan niin hyvin kuin lukija haluaisi - jolla on Hitletrin vallan aikana tavallista enemmän töitä ja joka törmää Kirjavarkaaseen useammin kuin kerran.

Sen lisäksi, että olen lukenut nämä ja pari muutakin teosta, olen myös aloittanut noin kymmenkunta uutta. Saa nähdä, saanko niistä yhtäkään kesän aikana loppuun saakka. Toivotaan parasta!

Astrid Lindgren & Sara Schwardt: "Kätken kirjeesi patjani alle" - Kirjeenvaihto 1971-2002
WSOY, 2017

Amin Maalouf: Valon puutarhat
Gummerus, 2014

Markus Zusak: Kirjavaras
Otava, 2008