Sopivasti absurdi

Aika kiusaa minua, sitä ei ole koskaan tarpeeksi. Opintojen vuoksi on paljon luettava sellaista, mitä en muuten listalleni valitsisi, ja nämä teokset samoin kuin muut koulutehtävät ja yleisesti elämä ovat aiheuttaneet sen, että vasta nyt ehdin julkaisemaan postausta kirjasta, joka sain kuunneltua loppuun jo tammikuun puolella. Onneksi hiihtolomalla löytyy aikaa tähänkin, vaikka töissä leirillä viikon vietänkin!

On kyllä sanottava, että nyt oli pitkästä aikaa sellainen kirja, josta nautin täysin alusta loppun saakka. Sopivasti ihmisyyttä, paljon historiaa ja juuri sen verran epäluonnollista että minulla kutkutti vatsanpohjassa.

(Aika ja sen oikkuilu sopii teemanakin tähän hyvin.)

(Seuraava teksti saattaa sisältää lieviä juonipaljastuksia kirjasta.)

Matt Haigin romaanissa Kuinka aika pysäytetään päähenkilöllä on harvinainen sairaus, jonka seurauksena hän ikääntyy muita ihmisiä huomattavasti hitaammin. Tämä aiheuttaa hämmennystä, noitavainoja ja vaarallisia tilanteita sekä sydänsurua, pelkoa ja kaipausta pitkin vuosisatoja.

Tapa, jolla romaanissa matkataan muistoissa monen sadan vuoden väliä ja vähitellen paljastetaan sitä, kuka oikeastaan onkaan se tarinan todellinen "pahis" (ja tästä tarinasta löytyykin oikein perinteinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu!) on kutkuttava. Aikahyppyjen ansiosta päähenkilölle saadaan jopa kaksi hyvää ja perusteltua rakkaustarinaa, joista kumpikaan ei ainakaan omasta mielestäni jää kaupallisella tavalla ontoksi. Matt Haig selvästi tietää, miten saada lukija innostumaan - ja miten innostus pidetään yllä vielä muutaman ensmmäisen sivun jälkeenkin.

Koko konsepti siitä, että olisi olemassa sairaus, jonka seurauksena ikääntyminen hidastuisi noin voimakkaasti, on minusta kiehtova. Samaan aikaan se on täysin absirdi, mutta saa silti pohtimaan, voisiko se olla mahdollista. Mistäs sitä tietäisi - romaanissakin "Albatrossit" pitävät olemassaolonsa salassa meiltä, jotka ikäännymme normaalia vauhtia. Juuri tästä hyväsä scifi- ja fantasiakirjallisuudessa on kyse; parhaimmillaan se saa lukijan pohtimaan, mikä on totta ja mikä taas ei.

Kuuntelin romaanin äänikirjana, ja kuuntelukokemuksenakin tämä kirja oli miellyttävä, sillä lukija oli hyvä ja teksti soljui vaivattomasti. Kieli ei ollut liian vaikeaa kuunneltavaksi, joten en tainnut kertaakaan joutua turhaan keskeyttämään kuuntelua tai kelaamaan taaksepäin. Pystyin myös tekemään jotain muutakin samalla, mikä on minulle aika harvinaista; yleensä en pysty keskittymään yhtään mihinkään muuhun samalla, kun kuuntelen äänikirjaa tai podcastia.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula Co. 2018
Suomentanut: Sarianna Silvonen

Yksi omista suosikeista!

Etsin kirjaa koulutehtävää varten ja mieleeni tuli heti yksi ehdottomista suosikeistani, jonka luin vuosi sitten. Tämä on kirja, jota suosittelen ystävilleni aina jos he kysyvät lukuvinkkejä! Siis oikeasti, AINA! Ajattelin, että nyt kun kirja on jälleen hyppysissäni, voisin kirjoittaa siitä muutakin kuin ruotsin esitelmän!

Edelleen Alice on silmät avaava kertomus arjesta Alzheimerin taudin kanssa. Kirjan päähenkilö, kognitiivisen psykologian professori Alice Howland saa diagnoosin juuri kun oma ura ja elämä tuntuu olevan parhaimmillaan. Lapset ovat jo aikuisia ja pesästä lentäneitä ja arki aviomiehen kanssa rullaa omalla painollaan. Alzheimer diagnoosi vain viisikymmentä vuotiaalle, älykkäälle ja aktiiviselle naiselle pysäyttää elämän hetkeksi ja pakottaa miettimään omaa arkea uudelleen.

Kirja on kaunis ja elämänmakuinen kuvaus ihmisen taistelusta sairautta vastaan. Alicen ja hänen perheensä elämää seurataan kahden vuoden ajan. Lukija pystyy Alicen tietokoneelle tekemän "muistikansion" kysymysten avulla seuraamaan sairauden etenemistä paremmin kuin Alice itse: vastaukset peruskysymyksiin muuttuvat joka kuukausi, mutta Alice ei itse sitä enää huomaa. Tarina käsittelee arjen pieniä hetkiä ja rutiineja, jotka eivät enää onnistukaan samalla tavalla kuin ennen. Tutuista ihmisistä tulee pikku hiljaa vieraita, eteisen matto pelottaa ja juoksulenkiltä ei enää osaakkaan kotiin.

Kirjailija Lisa Genova on neurotieteiden tohtori joten taudin ja muistin luhistumisen kuvaus on niin aitoa, että lukiessa välillä unohtaa ettei teos ole elämäkerta vaan fiktiivinen tarina. Sanasto on asiantuntijuudesta huolimatta läpi kirjan ymmärrettävää.
Vaikeasta ja vakavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole mielestäni missään nimessä raskas lukukokemus. Toki jos etsii täysin kevyttä lukemista, en välttämättä tarttuisi tähän kirjaan, sillä kirja on kuitenkin tunnelmaltaan vakava. Tahto pysyä elämässä ja arjessa kiinni ja joka hetkestä nauttiminen saa liikuttumaan mutta myös välillä nauramaan. Alien sinnikkyys ja perheen yhteinen taistelu sairautta vastaan on inspiroivaa luettavaa! Jokainen haluaa pysyä omana itsenään niin pitkään kuin mahdollista. Tämä oli itselleni kirja, jonka ei olisi halunnut loppuvan!

Lisa Genova: Edelleen Alice 
WSOY, 2010. Alkuteos: Still Alice, 2007.

Kerronnan kuvailuhelmiä sioille?

Tähän asti olen ollut hyvin perinteinen lukija: nimenomaan lukija, ja aina paperiversioita, ei e-kirjoja, eikä varsinkaan äänikirjoja. E-kirjojen lukeminen aiheuttaa päänsärkyä, enkä muka pysty keskittymään tarpeeksi kuunnellakseni äänikirjoja, koska musiikkiakin kuunnellessani alan melkein heti ajatella kaikkea muuta.

Jotain kuitenkin tapahtui, ja päätin antaa äänikirjoille vielä yhden mahdollisuuden, koska edellisestä kokeilukerrasta oli jo aikaa ja kyllähän muutkin tottumukset muuttuvat. Valitsin kirjaksi Katja Ketun Rose on poissa, sillä minun on tehnyt mieli lukea se siitä asti kun näin sen kannen kauniit värit, ja päätin itsepäisesti, että kuuntelisin sen loppuun, kävi miten kävi.

Yllättävän helpostihan se lopulta kävi, mutta ei kuitenkaan siksi, että kirja olisi mielestäni ollut liian hyvä keskeytettäväksi.

Rose on poissa on vuoden 2018 Finlandia-palkintoehdokas, ja se ansaitsi lopulta lukijoiden suosikki -tittelin. Romaani on toisaalta rakkaustarina intiaaninaisen ja suomensukuisen miehen välillä, toisaalta taas tarina naisesta, joka ei kuulu isänsä amerikansuomalaiseen maailmaan eikä äitinsä intiaanireservaattiinkaan. Kohtaukset vuorottelevat elokuussa 2018 ja Rosen alkuvuodesta 1973 kirjoittamissa kirjeissä, ja jatkuvasti jaetaan muistoja tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet joskus vielä aikaisemminkin. Muistojen vuoksi romaanin aikajanaa on paikoin vaikeaa seurata, ja äänikirjaa kuunnellessa oli muutaman kerran kelattava taaksepäin, kun kerronta vaihtui niin yllättäen ja nopeasti muistosta takaisin "nykyhetkeen".

Romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin, suurelta osin intiiaanireservaattiin. Koska en ole intiaaniheimoihin, niiden historiaan tai kieliin millään lailla perehtynyt, en voi ottaa romaanin tähän aspektiin muuta kantaa kuin että minulle kerronta kuulosti uskottavalta; mitä nyt välillä nimet, nimitykset ja muut intiaanikielen fraasit jäivät kuunnellessa ontoiksi. Kirjailija on loppusanojensa perusteella perehtynyt aiheeseen ihailtavasti, ja hänellä on apunaan alan asiantuntijoita, joten en usko hänen olevan mitenkään hakoteillä.

Kirjan tarina itsessään lähti minulle vähän hitaasti käyntiin, enkä oikein missään vaiheessa kokenut sellaista valaistumisen hetkeä, joita oikein hyviä kirjoja lukiessani koen. Melkein tuntui, että lopussa kiiruhdettiin kuromaan juonenpäät yhteen - ei epäloogisesti tai epämääräisesti, mutta nopeasti, ja olisin ehkä kaivannut jotain lisää, jonkinlaista selitystä tai muuta. Muutama suorastaan raaka juonenkäänne sai minut yllättymään, mutta pääasiassa kerronta oli minun makuuni liian kuvailevaa ja sekavaa. En ole lukenut aikaisemmin yhtäkään Katja Ketun teosta, mutta ainakaan Rose on poissa ei saanut kiinnostustani suuremmin heräämään.

Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018