keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Mummin suosittelemaa

Meillä kaikki saavat jouluna valtavasti kirjoja. Omastakin mielestä ne ovat ihanimpia lahjoja etsiä ja valita. Kun kukin on lukenut saamansa kirjat, lähtevät ne kiertämään kaikilla muilla. Punainen osoitekirja oli tänä vuonna se teos, joka ihastutti valtavasti.

Punainen osoitekirja kertoo iäkkäästä Doriksesta. Hän elää Ruotsissa ja on yhä enemmän muiden armoilla, kun arkisten asioiden hoitaminen ei enää sujukaan niin kuin ennen. Kotiavustajan lisäksi Doriksen luona ei käy ketään. Siskon tyttöön ja hänen perheeseensä pidetään yhteyttä tietokoneen kautta. Muuten Doris on yksin. Hitaaksi ja hiljaiseksi muuttunutta arkea Doris pakenee kalleimman aarteensa pariin. Hänellä on isältä lahjaksi saatu punainen osoitekirja johon hän on kirjannut kaikki elämässään vaikuttaneet ihmiset.
Kirjan mennyttä aikaa käsittelevät luvut on nimetty osoitekirjasta löytyvien ihmisten nimillä. Luku luvulta ihmisten tarinat ja merkitys Doriksen elämässä laajenevat lukijalle kunnes tulee luku, jossa nimen perässä lukee "kuollut". Hyvin pian käy ilmi, että suuri osa osoitekirjan henkilöistä on siirtynyt jo ajasta iäisyyteen eikä heistä ole enää jäljellä kuin muistot.

Kirja oli viehättävä lukukokemus. Jos kaipaa toiminnallista tykitystä, ei tämä teos ole välttämättä paras valinta. Kuten mummikin luettuaan sanoi: "Tämä kirja oli rauhallista ja ihanaa luettavaa." Pystyn samaistumaan tuohon täysin. Varsinaista toimintaa kirjassa on hyvin vähän. Kaikki toiminta tapahtuu päähenkilön ajatuksissa. Ensivaikutelma saattaa myös hämätä, sillä nykyään rauhaisaa elämää elävän Doriksen menneisyydestä paljastuu valtavia seikkailuja ja taistelua vastoinkäymisiä vastaan. Nyt vanhentunut ja heikoksi muuttunut Doris on joutunut taistelemaan elämänsä ja selviytymisen puolesta mikä on varmasti osin syy siihen, ettei hän tahdo taipua toisten armoille.
Kirja on koskettava kuvaus elämän raadollisuudesta mutta myös rakkaudesta ja ilosta ja ennen kaikkea halusta elää.

Tarttuessani kirjaan odotin ehkä kevyempää lukukokemusta. Kirja saikin yllätettyä minut täysin. Vaikka kirja välillä sai nauramaan, sai se useammin herkistymään. Dorikseen kiintyy tarinan edetessä ja tuntuu epäreilulta ja henkilökohtaiselta, ettei kukaan tunnu enää välittävän. Aivan näin ei toki ole, sillä siskon tyttärelle Doris on korvaamaton ja lopulta tämä on valmis uhraamaan jopa oman avioliittonsa ja matkustaa Yhdysvalloista valvomaan Doriksen vuoteen viereen. Kuitenkin hänkin saapuu fyysisesti paikalle vasta kun pelko Doriksen kuolemasta iskee vasten kasvoja.
Kirjan maailma ja Doriksen pelot ja elämänkokemus ovat kaukana omastani. Silti tai ehkä juuri siitä syystä kirja nousi heti yhdeksi tämän vuoden ihanimmista lukukokemuksista! Sofia Lundbergiltä on ilmestynyt toinenkin kirja Toinen puoli sydäntä, jonka haluan ehdottomasti myös lukea!

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Otava 2018

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Unettoman yön tarinat

Huhtikuu ja kuukauden ensimmäinen luettu! (Huomasin että olen nyt alkuvuodesta ollut paljon aktiivisempi lukija kuin moneen vuoteen, toivottavasti tämä tahti jatkuu!) Sivuja ei tässä kirjassa ehkä ollut kovin monta, mutta ne olivat painavia ja vähän sekavia, ja ne vaativat muutaman hetken ennen kuin niiden sisällön aivan täysin ymmärsi.

Mari Mörön Kiltin yön lahjat kuuluu taas kirjoihin, joita en olisi luultavasti valinnut hyllystä luettavaksi ilman kurssisuunnitelmaan kuuluvia lukupiirejä - mutta olen kyllä tosi iloinen siitä, että tämä tuli luettua. Ahmin kirjan aika nopeasti, ja aluksi luulin, etten ymmärtänyt kirjasta yhtikäs mitään. Kuitenkin kun kirjasta lukupiirissä keskusteli yhdessä luokkatovereiden kanssa, juoni selkeytyi ja aiheet ja teemat konkretisoituivat.

Kiltin yön lahjoissa on vaihtuva minäkertoja, joista yksi on kuusivuotias Siia. Mitä enemmän Siiasta sain tietää, sitä enemmän hänen tilannettaan kauhistelin. Siia asuu kerrostaloasunnossa kaksin äitinsä kanssa, mutta äiti on "tanssija" ja "taiteilija" eikä ole läsnä ja Siia joutuu itse huolehtimaan itsestään ja asunnosta. Iltoina, joina Siia laittaa itse itsensä nukkumaan, hän saa äidiltään kiltin yön lahjan - haljenneen luomivärinapin, vanhan huulipunan, tyhjän puuterirasian.

Siian naapurissa asuu Pöyhönen, mies, jolla on jonkinlaista menneisyyttä Siian äidin Miiman kanssa mutta jota Miima nyt välttelee. Pöyhönen on tarinan "hyvä tyyppi", joka tuntuu aidosti välittävät Miimasta ja Siiasta ja suunnittelee kaikenlaisia pieniä ja suurempia asioita yhteisen tulevaisuuden toivossa. Lopulta kerrostalon pihalla sukkahoususillaan juoksentelevasta Siiasta eniten huolta pitää kuitenkin Pöyhösen Venäjältä haettu kaveri Viikki, joka ei itsekään ehkä ole aivan elämänsä kunnossa ja jolla on jos jonkinlaista keikkatyötaustaa. Viikki huolehtii, ettei Siia ole yksin Miiman kadottua "töihin", vaihtaa lakanat ja kiristää kaapinovia etteivät ne putoa Siian päälle.

Vaikka kirjassa lopulta käy periaatteessa hyvin, kirjasta ei silti ehkä jää kovin hyvä mieli. Siia on laiminlyöty ja heitteillejätetty lapsi, jonkalaisia ei tarvitse hakea kirjojen sivuilta - heitä on joka paikassa, heitä jotka huolehtivat itse itsestään likaisissa vaatteissaan, tietämättä aina päiväkausiin missä heidän vanhempansa ovat. Siia katselee sivusta, kun äidin vieraat tulevat ja menevät, jättäen jälkeensä vain Siian lattiaan piirtämät kengänkoon vertailut. Kirjassa on pieniä asioita, jotka kokonaiskuvan kirkastuessa saavat lastensuojelun kannalta suorastaan karmivia merkityksiä.

Kerronta kirjassa on hyvin hämmentävää, mutta se lienee odotettavissa, kun yksi kertojista on kuusivuotias ja muut kaksi erilaisten huumausaineiden alaisia tai ehkä muuten vähän sekaisin. Samat tapahtumat kuvataan usein kahteen kertaan, lapsen ja aikuisen näkökulmasta, ja näissä tulee hyvin esiin erot siinä, mihin asioihin eri ikäiset ihmiset keskusteluissa kiinnittävät huomiota. Mörö osaa loistavasti kertoa alle kouluikäisen lapsen maailmasta, mielikuvituksesta ja leikeistä, ja Siian näkökulmasta kirjoitetut luvut ovatkin omasta mielestäni kirjan kohokohtia.

Kirja on painava, vaikkakaan ei fyysisesti. Siinä on paljon ajateltavaa ja pureksittavaa, ja uskonkin, että toisella lukukerralla saisin siitä vielä paljon enemmän irti. Kirjasta on sanottu, että se olisi jokaisen lastensuojelun ammattilaisen luettava - ja olen tästä kyllä aivan samaa mieltä.

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat
WSOY 1998