Kesän rönsyilevä lukulista

"Kesällä on aikaa lukea." Näin huomaan ajattelevani lähes koko kevään ja siirrän kiinnostavia kirjoja arjen keskeltä odottamaan kesää. Ongelma vain on, että kesän vihdoin saapuessa lukulista rönsyilee suuntaan jos toiseen täysin hallitsemattomana. Kun loputtomaan listaan lisätään vielä tapani aloittaa uusi kirja edellisen ollessa vielä kesken, ei meinaa edes kesä riittää lukemaan kaikkea mitä haluaisi. Olenkin siis hyväksynyt tappioni ja nostanut listaltani muutamia kirjoja ylitse muiden. Ainakin nämä haluan lukea tänä kesänä loppuun:

Lue vihdoin loppuun: Gail Honeyman - Eleanorille kuuluu ihan hyvää 
Koska ahmin useampaa kirjaa samanaikaisesti, joukkoon mahtuu ikuisuusprojekteja, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta kesken. Eleanorille kuuluu ihan hyvää lukeutuu näihin kirjoihin. Aloitin kirjan jo hyvä tovi sitten mutta jostain syystä se jäi muiden kirjojen jalkoihin, vaikka ihastuinkin Eleanoriin ensimmäisistä sivuista alkaen.

Tietokirja: Mark Manson - Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan
Tämä kirja on kenties hiukan nurinkurinen tietokirja, jossa viihdearvo on ennen kaikkea tärkein. Sain kirjan lahjaksi ystävältäni ja vaikka kirja naurattaa alusta asti, on seassa aivan oikeita oivalluksia meistä ihmisistä. Tämän totisempaa tietokirjaa en tähän kesään kaipaakaan. Lisäksi kirja muistuttaa sävyltään jollain tavalla Antti Holman Auta Antti -podcastia, jonka vannoutunut fani olen. Vaikka kirja toimii käännettynäkin, olisi englanninkielinen alkuperäisteos varmasti värikkäältä kieleltään ja huumoriltaan vaikuttavampi.

Kannen perusteella ostettu: Philip Teir - Tällä tavalla maailma loppuu
Minun ei pitäisi käydä kirjakaupoissa. Ei siis ollenkaan. Aina mukaan tarttuu jotain, varsinkin jos tarjolla on alennuslöytöjä. Tämä kirja lukeutuu näihin löytöihin ja nappasin sen mukaan ennen kaikkea silmää miellyttävän kannen perusteella. (Tämä on tietysti hyvä mainita ja olla näyttämättä kantta.) Kuitenkin kannen lisäksi kirjassa kiehtoi jopa absurdilta kuulostava juoni. Perhe viettää kesää huvilalla ja yt-neuvottelujen ikävän lopputuloksen salaava perheenisä Erik tutustuu naapurin ekopessimistien yhteisöön, joka on päättänyt Maitolahden olevan oiva paikka odottaa maailmanloppua. Mikä sopisi paremmin kesälukemiseksi, kuin kirja, jossa selvitellään mökkinaapureiden ihmissuhdesotkuja?

Kirjaston hyllystä napattu: Annamari Marttinen - Korsetti
Kävin kirjastossa kesäkuussa ja törmäsin Seinäjoen kaupunginkirjaston Pride-hyllyyn. Varsinaisesti ei voi ehkä puhua hyllystä, vaan kenties pienestä valikoimasta nostoja. Noista nostoista nappasin mukaani Annamari Marttisen Korsetin. Teos muistutti minua takakannen perusteella David Ebershoffin romaanista Tanskalainen tyttö. Pauli suostuu tyttöystävänsä pelleilyyn ja antaa pukea itsensä naiseksi. Pukuleikin seurauksena alkaa vaikea tie Paulin oman naisellisuuden tunnistamiseksi.

Hurahdin: Svetlana Aleksijevits - Tsernobylista nousee rukous
Seurasin muiden hehkutusta HBO:n minisarjasta Chernobyl. Lopulta otin ilmaisen kokeilukuukauden ja ahmin sarjan vajaassa vuorokaudessa. Sarja oli mielestäni loistava ja heti sen katsottuani halusin lukea aiheesta lisää. Lukemista etsiessäni vastaan tuli Tsernobylista nousee rukous, joka on voittanut kirjallisuuden Nobelin 2015. Kirja kertoo ydinvoimalaonnettomuuden uhreista. Se antaa äänen niille, jotka on unohdettu. Se antaa äänen pelolle, vihalle, surulle ja neuvottomuudelle mutta myös toivolle.

Fantasia: J. K. Rowling - Harry Potter ja viisasten kivi
En ole suuri fantasiakirjallisuuden fani. En ole myöskään Harry Potter fani. Suhtautumiseni Pottereihin on kuitenkin aina ollut melko neutraali, enhän voi lukematta sanoa niistä mitään. Joskus olen jopa harmitellut, etten ole mukana siinä valtavassa, maailman laajuisessa innostuksessa, jota kirjat ovat saaneet aikaan. Tänä kesänä kuitenkin päätin korjata syntini ja vihdoin tutustua velhojen maailmaan. Otin haasteen vastaan innostuneena ja jopa yllätyin kuinka nopeasti kirjan maailma imaisi mukaansa. Koska fantasia ei kuitenkaan ole se omin genre, on kirja edelleen kesken mutta loppuun aion sen tänä kesänä päästä. Saa nähdä tartunko seuraavaan osaan heti, vai löytyykö se ensi kesän lukulistalta.

Nimen perusteella valittu: Holly Bourne - Katsokaa miten onnellinen olen
Kirjan nimi herätti kiinnostukseni heti kun kuulin sen. Se sopii mielestäni nykypäivään ja ihmisten tarpeeseen elää mahdollisimman onnellista elämää. Sosiaalinen media pitää yllä tiettyä illuusiota ja muottia onnelliselle elämälle. Mitä jos ei koe sopivansa siihen muottiin jonka yhteiskunta sinulle asettaa? Kirja pääsi lukulistalle jo pelkän nimensä perusteella, mutta tarkempi tarkastelu vain vahvisti sen sijoituksia. Tämä täytyy saada lukea nyt ja heti!


Oletko sinä lukenut jo jonkin näistä kirjoista? Mitä sinun lukulistaltasi löytyy tänä kesänä ja onko lista pysynyt hallinnassa vai lähtenyt täysin käsistä?

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste osuu ja uppoaa mulle nyt jotenkin tosi hyvin - olen haasteen innoittamana tarttunut useampaan sellaiseen kirjaan, joihin en välttämättä olisi muuten kahta kertaa vilkaissut ja jotka ovatkin sitten olleet ihan uskomattoman hyviä lukukokemuksia. Tässä yksi niistä!

Lumikukka ja salainen viuhka on nimenä sellainen, josta ainakin itselleni tuli alkuun mieleen vain Neiti Etsivät ja muut lasten salapoliisikirjat. Kirjan luettuani nimessä on kuitenkin ideaa.

Kirja sijoittuu 1800-luvun Kiinaan, keisari Daoguangin valtakauden loppuun ja taiping-kapinaan. Kertoja ja toinen päähenkilöistä, maanviljelijän tytär Lilja, pääsee erinomaisen hyviin naimisiin kauniisti sidottujen ja surkastettujen jalkojensa (eli kultaisten liljojensa) ansiosta. Lilja solmii yhdeksänvuotiaana hyvin virallisen ja tiiviin elinikäisen ystävyyssuhteen samanikäisen Lumikukan kanssa, mikä myös nostaa Liljan perheen sosiaalista asemaa - laotong-suhteet ovat harvinaisia ja arvossa pidettyjä.

Jo kirjan alussa lukijaa saattaa vähän hirvittää, kun tyttöjen jalkojen surkastamisen prosessista kerrotaan kohtalaisen yksityiskohtaisesti. Tämä on vain yksi muoto, jolla naisia 1800-luvun Kiinassa alistettiin, ja nämä monet syvään juurtuneet tavat, käytännöt ja ajattelumallit luovat pohjan koko kirjalle. Naisilla ei muun muassa ole oikeutta tietää kodin ulkopuolisista "miesten maailman" asioista, joten he ovat kehittäneet oman kirjoituksensa, nu shu -merkistön, jolla he viestivät toisilleen naisten kamarista toiseen ja kylienkin välillä. Myös Lilja ja Lumikukka viestivät nu shun avulla, ja kaikkein tärkeimmät viestit he kirjoittavat salaiseen viuhkaansa, samaan, josta heidän tarinansa alkoi heidän ollessan yhdeksänvuotiaita.

Kirjan takakansitekstissä sanotaan, että Liljan ja Lumikukan tarina on "kurkkuakuristavan kaunis", ja jos sitä ehkä hieman ennen lukemista epäilinkin, niin nopeasti jouhuin kyllä sanani syömään. On käsittämätöntä lukea, miten toisenlainen on se maailma, jossa Lilja ja Lumikukka elävät, ja silti ihan täysin todellinen ja yhä joissain määrin nykyaikainen. Koko miljöö tuntuu ihan joltain fantasiamaailmalta, mutta perustuu oikeisiin tapahtumiin ja paikkoihin, ja henkilöhahmotkin ovat sellaisia, jotka ovat ihan hyvin voineet olla olemassa.

Lumikukka ja salainen viuhka on täynnä tunteita laidasta laitaan. Siinä on paljon kuolemaa (lasten ja vanhusten, terveiden ja masentuneiden ja kulkutautien riivaamien), perheen kunniaa ja häpeää, rakkautta omaan lapseen, lapsuudenperheeseen ja puolison perheeseen. Kirjassa on paljon kipua, mutta myös onnen aiheita. Kaikkein syvimmin itseäni kosketti Liljan ja Lumikukan välinen ystävyys kaikkine vaikeuksineen ja kuitenkin niin puhtaine tunteineen.

On pakko myöntää, etten näin syvästi tuntuvaa lukukokemusta osannut odottaa, kun kirjan hyllystä nappasin (kohtalaisen summamutikassa). Voi olla, että tämä jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa, ja kenties saa lukemaan enemmänkin Lisa Seen tuotantoa tai muuta samanlaista kirjallisuutta. Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, ja harkitsen vakavissani myös sen etsimistä käsiini.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
WSOY 2006

Vaivihkaa kuin valokuva kehitysaltaasta

Vietän tätä Eino Leinon, runon ja suven päivää järven rannassa nauttimassa Suomen suvesta - sekä sen väreistä että lämpötila- ja säävaihteluista. Menin ottamaan kirjasta kuvaa laiturille kun vielä paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, mutta silti kirja sai taustakseen kohtalokkaan synkät pilvet.

Mutta ehkä se oikeastaan sopiikin tähän. Kirja nimittäin kertoo Eeva-Liisa Mannerista ja hänen vaiheikkaasta ja ajoittain synkästäkin elämästään. Kyseessä on elämäkertaromaani, ja kuinka paljon siitä lopulta on totta ja kuinka paljon tarua jääköön niiden tietoon, jotka Mannerin elämää hänen mukanaan elivät. Tapahtumien todenperäisyys ei muuta sitä, että kirja on kaunis - sisältä ja ulkoa - ja että Helena Sinervo on osannut puhua sota-ajan ihmisestä, hänen ajatuksistaan, haaveistaan ja kaipuustaan sellaisella tunteella, että minäkin 2010-luvun lopussa sitä ymmärrän ja siihen samaistun.

Tutustuin Manneriin runoilijana ensimmäisen kerran tammikuussa, kun luin koulutehtävää varten 1950-luvulla julkaistun runoteoksen, Mannerin Tämän matkan. Rakastuin silloin Mannerin kirjoitustavassa johonkin, mitä en oikein osannut pukea sanoiksi, mutta jota olen etsinyt siitä lähtien. Löysin sitä jotain samaa myös tästä Sinervon kirjasta, mikä on minusta vain sopivaa, ja tavallaan ympyrä sulkeutuu siis tässä. Voin vain todeta, että Sinervo on onnistunut ottamaan Mannerin kynän käteensä ja kirjoittamaan sillä todella uskottavasti.

Runoilijan talossa kuuluu teoksiin, jotka ovat roikkuneet lukulistallani jo pitkään ja joihin olisi nähtävästi pitänyt tarttua jo paljon aikaisemmin - tämä nimittäin osui ja upposi. Kirjoitan usein lukiessani parhaita tai muuten ajatuksia herättäviä sitaatteja ylös erilliseen vihkoon, ja nyt tämän luettuani huomaan täyttäneeni kaksi kokonaista sivua, siis moninkertaisesti enemmän kuin kolmesta edellisestä lukemastani kirjasta yhteensä. Tässä yksi omista suosikeistani:

Kun radio ja sanomalehdet puuttuvat, kun puhutut sanat voi laskea sormilla ja ihmiskontaktit ovat kirjeiden varassa, minä lepää ja "itse" tulee näkyviin vaivihkaa ja mystisesti kuin valokuva kehitysaltaasta.

Kirja kertoo runoilijasta, mutta on paikoittain kuin runoutta itsekin. Se sai minut sekä nauramaan että itkemään, näkemään itseni ahdistuneessa ja masentuneessa Eeva-Liisassa ja hänen tuskassaan nähdä maailma siten kuin muut haluaisivat hänen sen näkevän.

Nyt menen lukemaan lisää runoja, mutta se on varmaa, että takaisin kaupunkiin päästyäni menen kirjastoon etsimään lisää Sinervoa ja Manneria.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Tammi 2004