Vaivihkaa kuin valokuva kehitysaltaasta

Vietän tätä Eino Leinon, runon ja suven päivää järven rannassa nauttimassa Suomen suvesta - sekä sen väreistä että lämpötila- ja säävaihteluista. Menin ottamaan kirjasta kuvaa laiturille kun vielä paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, mutta silti kirja sai taustakseen kohtalokkaan synkät pilvet.

Mutta ehkä se oikeastaan sopiikin tähän. Kirja nimittäin kertoo Eeva-Liisa Mannerista ja hänen vaiheikkaasta ja ajoittain synkästäkin elämästään. Kyseessä on elämäkertaromaani, ja kuinka paljon siitä lopulta on totta ja kuinka paljon tarua jääköön niiden tietoon, jotka Mannerin elämää hänen mukanaan elivät. Tapahtumien todenperäisyys ei muuta sitä, että kirja on kaunis - sisältä ja ulkoa - ja että Helena Sinervo on osannut puhua sota-ajan ihmisestä, hänen ajatuksistaan, haaveistaan ja kaipuustaan sellaisella tunteella, että minäkin 2010-luvun lopussa sitä ymmärrän ja siihen samaistun.

Tutustuin Manneriin runoilijana ensimmäisen kerran tammikuussa, kun luin koulutehtävää varten 1950-luvulla julkaistun runoteoksen, Mannerin Tämän matkan. Rakastuin silloin Mannerin kirjoitustavassa johonkin, mitä en oikein osannut pukea sanoiksi, mutta jota olen etsinyt siitä lähtien. Löysin sitä jotain samaa myös tästä Sinervon kirjasta, mikä on minusta vain sopivaa, ja tavallaan ympyrä sulkeutuu siis tässä. Voin vain todeta, että Sinervo on onnistunut ottamaan Mannerin kynän käteensä ja kirjoittamaan sillä todella uskottavasti.

Runoilijan talossa kuuluu teoksiin, jotka ovat roikkuneet lukulistallani jo pitkään ja joihin olisi nähtävästi pitänyt tarttua jo paljon aikaisemmin - tämä nimittäin osui ja upposi. Kirjoitan usein lukiessani parhaita tai muuten ajatuksia herättäviä sitaatteja ylös erilliseen vihkoon, ja nyt tämän luettuani huomaan täyttäneeni kaksi kokonaista sivua, siis moninkertaisesti enemmän kuin kolmesta edellisestä lukemastani kirjasta yhteensä. Tässä yksi omista suosikeistani:

Kun radio ja sanomalehdet puuttuvat, kun puhutut sanat voi laskea sormilla ja ihmiskontaktit ovat kirjeiden varassa, minä lepää ja "itse" tulee näkyviin vaivihkaa ja mystisesti kuin valokuva kehitysaltaasta.

Kirja kertoo runoilijasta, mutta on paikoittain kuin runoutta itsekin. Se sai minut sekä nauramaan että itkemään, näkemään itseni ahdistuneessa ja masentuneessa Eeva-Liisassa ja hänen tuskassaan nähdä maailma siten kuin muut haluaisivat hänen sen näkevän.

Nyt menen lukemaan lisää runoja, mutta se on varmaa, että takaisin kaupunkiin päästyäni menen kirjastoon etsimään lisää Sinervoa ja Manneria.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Tammi 2004